Ero sivun ”Hakkapeliitat” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [arvioimaton versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Identtisten viitteiden yhdistäminen: 18 uutta viitteen nimeä ja 32 uutta viittausta. |
pEi muokkausyhteenvetoa |
||
Rivi 52:
Suomalaisia ratsukkoja oli aika-ajoin Ruotsin armeijassa jopa kansallisen ratsuväen määräenemmistö: esimerkiksi Puolan sodan lopussa suomalaista ratsuväkeä palveli yli 3 000 ratsukkoa, ruotsalaisia ratsukkoja vain 2 300. Suhteen muuttuessa Ruotsin eduksi tuli Suomesta yhä asukaslukuun nähden enemmän ratsuväkeä kuin emämaasta.<ref name="Nimetön-rDR--11"/> Tätä selittävät niin materiaaliset kuin sosiaalisetkin tekijät. Ensinnäkin aatelin alustalaisia ei voitu ottaa palvelukseen, joten kehittymättömästä Suomesta oli otollisempaa värvätä ratsumiehiä. Toisaalta ratsupalvelukseen halukkaitakin oli yllin kyllin. Yhtäältä palveluksesta saadun veroedun takia maataloa ei kannattanut enää läänittää aateliselle, toisaalta ratsun varustanut talo vapautettiin samalla muusta väenotosta – tämä käytäntö tosin vaihteli, mutta ratsastaja oli ainakin itse suojassa.<ref name="Nimetön-rDR--13">Lappalainen, Jussi T. 2001. S. 32−34.</ref> Mielenkiintoisena kuriositeettina myös yksinäinen nainen saattoi aikakaudella olla talonpoika, ja näin varustaa ratsukon sotaan.<ref>Lappalainen, Mirkka, 2014. S. 81.</ref> Tämän lisäksi ratsukko oli kallis pitää yllä. Tällä ajateltiin olevan hyvä mahdollisuus tulla vapautetuksi palveluksesta ennen [[Nihti|nihtiä]]. Kannustimiin tulee lisätä vielä, että autiotilan viljelykseen ottanut mies saattoi suojata tilansa itsenäisyyden ja periytyvyyden toimittamalla kruunulle ratsukon.<ref name="Nimetön-rDR--13"/> Nuijasota ja Euroopassa vuosisadan alussa eletty niin sanottu pieni jääkausi olivat autioittaneet Suomen maaseutua.<ref>Lappalainen, Mirkka, 2014. S. 49.</ref> Nuijasodan peruja Kaarle-kuningas epäluuloisena suomalaista aatelia kohtaan oli myös alkanut antaa Suomesta läänityksiä Ruotsin sotaväen ulkomaalaisille palkkasoturikomentajille.<ref>Lappalainen, Mirkka, 2014. S. 56.</ref> Ulkomaisen aatelin alustalaiseksi joutuminen houkutti vielä kotomaistakin vähemmän. Oma yksityiskohtansa on sekin, että mikäli ratsukon varustaneen talon veronkanto kyky ei vastannut verohelpotuksen määrää, hyvitti kruunu teoriassa erotuksen. Toisaalta jos veronkanto oli enemmän, piti erotus teoriassa suorittaa päinvastoin.<ref name="Nimetön-rDR--12"/> Ratsuväen erityisasemaa 1600-luvun alussa kuvaa vielä se, että pätevä rahvas saattoi nousta jopa komppanianpäälliköksi. Jo vuosisadan puolivälissä tämä tyssäsi korpraalin arvoon.<ref>Lappalainen, Jussi T. 2001. S. 39.</ref>
Ratsastajan lisäksi talonpojan tuli hankkia hevonen varusteineen sekä sotilaan suojavarusteet ja lyömä- ja tuliaseet.<ref>Lappalainen, Jussi T. 2001. S. 33.</ref> Yhtenäistä univormua ei vielä tällöin käytetty. Suomalaisten kehno pukeutuminen olikin esimerkiksi Saksassa
=== Määrät ja järjestäytyminen ===
Rivi 70:
{{sitaatti|Suomen ratsumiehet pitivät maineensa urhoollisimpina urhoollisten joukossa, ja koska heillä hyökätessään oli tapana huutaa ”hakkaa päälle”, kutsuttiin heitä Saksassa hakkapeliitoiksi . . . he saivat aikaan sellaisen Berliinissä, Wienissä ja monissa kaupungeissa ja maissa, että heitä verrattiin luonnon alkuvoimiin, joita kukaan ei voi vastustaa.|}}
Hakkapeliitat olivat korostuneesti esillä viimeksi 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. [[Gabriel Rein]] julkaisi tutkimuksensa suomalaisista ulkomaisissa alkuperäislähteissä 1500- ja 1600- luvuilla vuonna 1909. [[Santeri Ivalo]] ja [[Kyösti Vilkuna]] julkaisivat vuodesta 1915 alkaen myös hakkapeliittoja sivunnutta ''[[Suomalaisia sankareita]]'' -lukemistoa, ja vuonna 1925 alkoi ilmestyä suojeluskuntajärjestön [[Hakkapeliitta]]-lehti. Hakkapeliittojen kunniaksi vuodesta 1931 lähtien puuhattu muistomerkki herätti kiivasta keskustelua usean vuoden ajan, kunnes hanke haudattiin 1933.<ref>Kailonen ja Ojala. S. 20−21.</ref> Patsashankkeen aikana myytiin esimerkiksi hakkapeliitta-olutta.<ref>Kailonen ja Ojala. S. 25.</ref> [[Artturi Leinonen]] kirjoitti 30-luvulla kolmiosaisen sotahistoriallisen seikkailuromaanin ''Hakkapeliitat''. Vuosina 1936, 1939 ja 1941 Suomessa ilmestyi sotahistoriaa popularisoineet kuvaukset ''Hakkapeliittain mukana 30-vuotisessa sodassa'', ''Hakkapeliittoja ja karoliineja – Kuvia Suomen sotahistoriasta'' ja ''Voittoja ja tappioita Euroopan sotakentillä'', joista viimeisessä, ruotsalaisessa teoksessa, suomentaja Toivo Kaila pahoittelee suomalaisten sivuuttamista.<ref name=Eriksson5/> Valintaa voinee pitää ruotsalaisessa historiankirjoituksessa jopa eräänlaisena ilmiönä.<ref name="Nimetön-rDR--15"/> 1930-luvulla julkaistiin myös punaisen ristin avustuspostimerkkisarja 1600-luvun alun Ruotsin sodanjohtajista, ja vuonna 1940 hakkapeliitta-aiheinen avustuspostimerkki.<ref>Kankaanpää, S. 11.</ref> Ajankohdan merkittävin ponnistus hakkapeliittojen eteen oli kuitenkin puolustusministeriön Arvi Korhoselta tilaama tutkimus, jonka pohjalta julkaistiin yli tuhatsivuinen kokonaisuus ''Hakkapeliittain historia''.<ref>Korhonen, Arvi 1939. S. V−VI.</ref> Sotien jälkeen kiinnostus hakkapeliitta-teemaan kuihtui. Arvi Korhosen perustutkimuksen lisäksi vain [[Jussi T. Lappalainen]], [[Matti J. Kankaanpää]] ja Sebastian Jägerhorn ovat julkaisseet merkittävää aihepiirin tutkimusta, ja muun hakkapeliittoihin liittyvän julkaisutoiminnan vähäisyys on miltei
[[Tiedosto:Hakkapeliitta 2006 b.jpg|thumb|300px|left|Hakkapeliitta-tapahtuma Tammelassa elokuun ensimmäisenä viikonloppuna 2006.]]
| |||