Talouskasvun teoria
Talouskasvun teoriassa pyritään ymmärtämään ja selittämään taloudellista kasvua ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Taloudellinen kasvu tarkoittaa prosessia, jossa kansakunnan vauraus kasvaa lisääntyneen kokonaistuotannon ansiosta. Kokonaistuotanto tarkoittaa kansakunnan tai yhteisön tuottamien tavaroiden ja palvelujen määrää ja laatua.
Yhteisön vaurastuminen on ollut taloustieteilijöiden kiinnostuksen kohteena jo parin sadan vuoden ajan. Tässä suhteessa taloudellisen kasvun käsite on suhteellisen uusi ja liittyy kasvun kvantitatiiviseen tutkimukseen kansakunnan tasolla. Kasvun kvantitatiivinen tutkimus tuli mahdolliseksi, kun kansantalouden tilinpitojärjestelmät olivat kehittyneet riittävästi. Tämä kehitys tapahtui Yhdysvalloissa 1940-luvulla lähinnä suuren laman kokemuksista syntyneessä kehitysohjelmassa. Simon Kuznets oli ukrainalaissyntyinen taloustieteilijä, jonka johtama työryhmä loi kansantuotteen käsitteen 1940-luvun alussa. Hänet palkittiin taloustieteen Nobelilla v. 1971. Sir Richard Stone palkittiin Nobelilla v. 1984 perustavanlaatuisesta panoksesta kansantalouden tilinpitojärjestelmän kehittämiseksi.
Adam Smith muokkaa
Vaikka kasvun kvantitatiivinen tutkimus käynnistyikin vasta toisen maailmansodan jälkeen, on talouden tutkimus tuottanut nykypäiviin kestävää kontribuutiota jo 1700-luvun lopulta. Adam Smithin (1723–1790) piti yhteisön hyvinvoinnin pohjana työtä ja vaati taloudelliselle toiminnalle suurta vapautta. Smithin mukaan markkinamekanismi on se vapaan ja hajautetun taloudellisen toiminnan ”näkymätön käsi”, joka saa aikaan järjestyksen ja tehokkuuden. Smithin johtopäätökset työnjaosta ja tuottavuudesta ovat edelleenkin päteviä selitettäessä taloudellista kasvua. Smith osoitti mittauksiinsa perustuen, että nuppineulojen valmistaminen sopivalla työnjaolla oli 200 kertaa tuottavampaa kuin ilman työnjakoa, eli yksi henkilö olisi suorittanut kaikki työvaiheet. Eräässä Smithin tutkimukseen kuuluneessa tehtaassa valmistettiin 4800 nuppineulaa päivässä per henkilö. Kaksi sataa vuotta myöhemmin vastaava tuotantomäärä on 800 000, eli tuottavuus on 167-kertainen Smithin aikoihin verrattuna. Tuottavuuden vuosikasvuksi kahden vuosisadan aikana saadaan 2,6 %, jota voidaan pitää melko normaalina tuottavuuden kasvuna teollisuudessa.[1]
Ricardon ja Malthusin pessimismi muokkaa
David Ricardo (1772–1823) ja Thomas Malthus (1766–1834) taloustieteiden klassisen koulukunnan tunnetuimmat edustajat esittivät pessimistisen kuvan tuotannon kasvun mahdollisuuksista. He tekivät päätelmänsä pääasiassa maataloustuotannon pohjalta ja päätyivät arvioon, että annetun maa-alan vähenevien tuottojen takia tuotannon kasvu ennen pitkää pysähtyy. Kun elintarvikkeita on tuotettava yhä enemmän kasvavan väestön elättämiseksi, maan rajatuotos alenee ja elintarvikkeiden hinnat kohoavat. Tämän takia voitot supistuvat ja niin myös investointien määrä vähenee ja sen seurauksena kasvu hiipuu. Klassikkojen ennustus ei toteutunut. Kasvu on jatkunut pari sataa vuotta samoilla seuduilla, joilla teollistuminen käynnistyi. Selitys löytyy työn ja pääoman lisääntymisestä ja teknisestä kehityksestä, jonka vaikutuksia tuottavuuteen klassikot eivät pystyneet ymmärtämään.(Pekkarinen & Sutela 2000, 148). Ricardo ja Malthus joutuivat tekemään ennusteensa rajatuottojen käyttäytymisestä päättelyn avulla, koska kvantitatiivista aineistoa ja menetelmiä ei ollut käytettävissä.
Malthus on tunnettu väestöteoriastaan, jonka mukaan väestö pyrkii lisääntymään nopeammin kuin elintarviketuotanto ja siksi väestön elintaso ei voi nousta ellei säännöstellä väestön lisäystä. Tästä teoriasta on syntynyt väestöpoliittinen oppi, malthusianismi, joka hyväksyy Malthusin väestöteorian ja tahtoo ehkäistä väestön kasvua.[2]
Marxin lisäarvoteoria muokkaa
Teknisen kehityksen vaikutusta tuotantoprosessiin ja tästä johtuvia sosiaalisia vaikutuksia pohti ensimmäisenä perusteellisesti Karl Marx (1818–1883). Marx teki johtopäätöksensä mikrotalouden havainnoista. Marxilaisen talousteorian perustana on lisäarvoteoria, jonka mukaan arvon lähteenä kapitalistisessa tuotannossa on työ. Tuotteiden arvo määräytyy sen mukaan, kuinka paljon työpanosta tarvitaan tuotteiden tuottamiseen. Koska työpanos kykenee luomaan tuottajalle suuremman arvon kuin mitä tuottaja maksaa työpanokselle palkkoina, syntyy työvoiman arvon ja työntekijöiden luoman kokonaisarvon välinen ero eli lisäarvo. Tämä lisäarvo on marxilaisen talousteorian mukaan kapitalistisessa järjestelmässä riiston kohde, koska työntekijä saa vain osakorvauksen luomastaan lisäarvosta. Tälle ajattelulle Marx rakensi poliittisen ohjelmansa. Voidaan kuitenkin todeta, että Marxin tunnistama ilmiö, lisäarvo, on taloudellisen hyvinvoinnin lähde kapitalistisessa talousjärjestelmässä, kun se vain tulkitaan markkinataloudessa toteutuvien mekanismien mukaisesti.
Alfred Marshall muokkaa
Alfred Marshallin (1842–1924) tunnetuimpia ajatuksia on kasvavien tuottojen mahdollisuus. Pääoman lisäämiseen liitettyjen vähenevien tuottojen vastapainona ovat sisäiset ja ulkoiset kasvavat tuotot. Sisäisiä kasvavia tuottoja voi syntyä yrityksen sisällä tuotantovälineiden uusista yhdistelmistä. Ulkoisia kasvavia tuottoja voi syntyä, kun toimialan yritykset keskenään yhdistelevät ja saattavat vuorovaikutukseen tuotantovälineitään uudella tavalla. Marshall tunnisti aineettoman pääoman merkityksen tuotannossa korostaessaan taitojen(skills) ja tietämyksen(knowledge) merkitystä kasvun ja kasvavien tuottojen lähteinä. Marshallin havainnot ovat saaneet uusimmassa kasvuteoriassa hyväksynnän ja tarkennuksen. Kasvavien tuottojen toteutuminen selitetään aineettoman pääoman eli taitotiedon helpon ja halvan leviämisen perusteella. Samoin taitotieto eli henkinen pääoma todetaan tärkeäksi taloudellisen kasvun lähteeksi.[3]
Joseph Schumpeter muokkaa
Ensimmäisenä modernina kasvuteoreetikkona pidetty itävaltalainen Joseph Schumpeter (1883–1950) korosti yrittäjyyden laadun merkitystä kasvua selittävänä tekijänä. Hänen mukaansa yrittäjyyden laadusta riippuu kuinka yritys onnistuu kehittämään uusia tuotteita ja tuotantotekniikoita, jotka ovat yrityksen menestyksen määrääviä tekijöitä. Taloudellisen kasvun perusmekanismi on yritysten välinen innovaatioihin perustuva kilpailu, joka tähtää yritysten voittojen ja yrittäjien varallisuuden kasvattamiseen. Uudet innovaatiot saavat markkinat epätasapainoon ja palkitsevat menestyneet nopealla kasvulla ja monopolivoitoilla.[4]
Schumpeterin mukaan ”luova tuho” (saksaksi ”schöpferische Zerstörung ja englanniksi ”creative destruction”) on selitys kapitalismin elinvoimaisuuteen. Tämän ajattelun mukaan markkinatalous on jatkuvassa muutoksessa tarjoten siten jatkuvasti uusia markkinoita ja mahdollisuuksia yrityksille. Yritykset reagoivat tähän etsimällä jatkuvasti uusia panosten yhdistelmiä tavoitteena sellaiset tuoteominaisuudet, jotka varmistavat menestyksen yritykselle. Vastaavasti kilpailukykynsä menettäneet tuotteet ja tuotantoyksiköt karsiutuvat markkinoilta. Luovaa tuhoa esiintyy lähinnä tuotantoyksiköiden sisällä ja niiden kesken. Yrityksiä saneerataan, toiset menevät konkurssiin, toiset menestyvät. Schumpeterin mukaan kasvuun ja monopolivoittoihin johtavia innovaatioita ovat uudet tuotteet, tuotantomenetelmät, markkina-alueet, materiaalilähteet ja organisaation toimintamuodot.(Schumpeter 1912) Schumpeterin ajatukset kasvusta jäivät kuitenkin mallintamatta. Hänen kirjoituksensa olivat teoreettisia, hypoteettisia ja osin vaikeasti tulkittaviakin. Niiden mallintamisessa, matemaattisesta mallintamisesta puhumattakaan, ei päästy edes alkuun.[5]
Uusklassinen kasvuteoria muokkaa
Uusklassinen kasvuteoria tarkastelee tuotantoa ja sen kasvua käytettävissä olevien tuotannontekijöiden funktiona. Tätä riippuvuutta esitetään tuotantofunktiolla. Tuotantofunktio kuvaa tekniikkaa(teknologiaa), jolla tuotannontekijät muuntuvat tuotantoprosessissa hyödykkeiksi. Tarkastelutapaa kutsutaan tarjontakeskeiseksi, joka käytännössä tarkoittaa tutkimusongelman muotoilua kysymykseksi; mitä tuotantopanoksilla saadaan aikaan. Tarjontakeskeinen lähestymistapa kertoo, mitkä tuotantopanoksiin liittyvät tekijät saavat aikaan kasvua. Perinteisen selityksen mukaan, kasvua tapahtuu, kun tuotannontekijöiden määrää lisätään. Tämän lisäksi tuotannontekijöissä voi tapahtua teknistä kehitystä, joka saa aikaan kokonaistuottavuuden kasvua. Yhdysvaltalainen taloustieteilijä Robert Solow (Solow 1957) osoitti 1950-luvulla, että työ- ja pääomapanoksen lisäksi teknisellä kehityksellä on keskeinen merkitys taloudellisen kasvun syntymekanismissa. Teknisellä kehityksellä Solow tarkoitti fyysisen ja inhimillisen pääoman laadullisia parannuksia, jotka johtavat tuottavuuden kasvuun. Tässä ns. uusklassisessa kasvuteoriassa tekninen kehitys oletettiin ulkosyntyiseksi (eksogeeniseksi), mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että teknisen kehityksen syntymekanismin selittäminen ei sisälly malliin (Robert Solow palkittiin kontribuutiosta kasvuteoriaan taloustieteen Nobel-palkinnolla vuonna 1987).
Ennen Solowin tutkimuksia oli yleisesti vallalla käsitys, että työn tuottavuuden kasvu(bruttokansantuote per työpanos), joka tekee mahdolliseksi elintason kasvun, on pääasiassa seurausta pääomakannan kasvusta. Tuottavuuden kasvu selitettiin johtuvaksi siitä, että työntekijät saivat hyödyntää jatkuvasti kasvavaa kone- ja laitekantaa. Solow osoitti empiirisillä tutkimuksillaan Yhdysvaltain talouden kasvusta vuosina 1890–1995, että henkeä kohden lasketusta BKT:n vuosikasvusta 1,64 prosentista 0,55 % aiheutui pääoman määrän kasvusta, 0,17 % aiheutui työvoiman kasvusta ja loput 0,92 % tuottavuuden kasvusta, jonka aiheuttajaksi hän nimesi teknisen kehityksen.[6]
Uusklassinen kasvuteoria lähtee siitä, että eri tuotannontekijäin hintasuhteet vaikuttavat niiden käyttösuhteisiin, koska tekijät ovat ainakin jossakin määrin korvattavissa keskenään. Korvautuminen on helpoimmin havaittavissa työn ja pääoman välillä. Jos työ on halpa tuotannontekijä pääomaan verrattuna, käytetään tuotannossa silloin suhteellisen runsaasti työvoimaa. Jos taas työ on kallista ja sitä korvataan pääomalla, tuotanto pääomavaltaistuu.
Yksinkertainen selitys taloudelliselle kasvulle on tuotannontekijöiden, työn, pääoman ja ostohyödykkeiden määrän lisäys. Tuotantopanosten määrän lisäykseen perustuva kasvu on helppo todeta arkihavaintojenkin perusteella. Jokainen ymmärtää, että kahdesta kilosta jauhoja syntyy kaksi kertaa enemmän leipää kuin yhdestä kilosta jauhoja. Tuotannon määrää voidaan siis lisätä samassa suhteessa kuin panoksia lisätään. Taloudellinen kasvu tuotantopanoksia lisäämällä on tärkeää tilanteessa, jossa tuotantopanoksia on käyttämättömänä, esimerkiksi työtöntä työvoimaa. Kun käyttämättömänä olevat tuotantopanokset otetaan tuotantokäyttöön, voidaan niiden käytöstä maksaa käypä korvaus. Tuotannon pääomavaltaistuminen on seurausta siitä, että pääoman määrää on voitu ja haluttu lisätä enemmän kuin työpanoksen määrää.
Uudessa ns. sisäsyntyisessä (endogeenisessa) kasvuteoriassa lähtökohtana on uusklassinen ajattelu, mutta malliin pyritään sisällyttämään myös teknisen kehityksen syntymekanismi. Lähtökohtana on kasvun sisäsyntyisyys, kasvun tekevät tuotannossa olevat ihmiset. Kasvun lähteitä ovat tieto ja ideat, joiden seurauksena voi syntyä epätäydellinen kilpailu. Epätäydellisen kilpailun oloissa menestyjä voi saada (tilapäisiä) monopolivoittoja ja päästä kasvaviin tuottoihin. Ideat, tieto ja niiden perusteella syntyneet keksinnöt ja innovaatiot ovat kasvun synnyttäjiä. Tieto ja ideat ovat helposti ja halvalla kopioitavissa. Tarkoituksenmukainen tieto leviää nopeasti ja suuret ihmisjoukot voivat hyödyntää sitä ilman suuria lisäkustannuksia. Tiedon erottaa fyysisistä hyödykkeistä niiden helppo kopioitavuus ja moniomistajuus. Tiedolla voi olla omistajia ja käyttäjiä kuinka paljon tahansa kun taas fyysisellä hyödykkeellä yleensä vain yksi.[7]
Sosiaalinen pääoma kasvun lähteenä muokkaa
- Pääartikkeli: Sosiaalinen pääoma
Uusimpana teemana kasvuteoreettisessa keskustelussa on sosiaalisen pääoman vaikutus taloudelliseen kasvuun. Sosiaalinen pääoma tarkoittaa vakiintuneita yhteisön tapoja ja toimintajärjestelmiä eli yhteisön tapakulttuuria. Pelkistäen voidaan sanoa, että se tarkoittaa yhteiskunnan toimivuutta tuotannon kannalta eli kaikkia niitä yhteiskunnan toimintatapoja, jotka auttavat tai haittaavat tuotannollista toimintaa.
Tapakulttuuri muodostuu muodollisista säännöistä kuten lainsäädännöstä ja kirjallisesta sopimuskäytännöstä sekä epämuodollisesta ihmisten välisistä toimintatavoista. Sosiaalisen pääoman aineksia ovat selkeät omistussuhteet, luottamus lupausten pitämiseen ja yhteiskunnan pelisäännöt. Hyvin toimiva yhteiskunta on toiminnan luotettavaa sujumista alhaisin kustannuksin. Sosiaalisen pääoman tuotto on siis mukana minkä tahansa tuotannon tuloslaskelmassa - aineettomana. Sen määrää tai laatua ei voi mitata rahassa tai missään muussakaan yksikössä. Tästä syystä näyttääkin erittäin vaikealta ellei mahdottomalta osoittaa laskelmin sosiaalisen pääoman vaikutus tuotannon tulokseen ja kansantalouden kasvuun. Karkea, mutta suhteellisen hyvin kuvaava sosiaalista pääomaa indikoiva mittari on korruption laatu ja laajuus. Esimerkiksi pohjoismaissa korruptiota esiintyy vähän kertoen siitä, että taloudellisessa toiminnassa voidaan luottaa normaaleihin markkinamekanismeihin ja - tapoihin.[8]
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- Böckerman, P.: Shumpeter ja luova tuho. Helsinki: Palkansaajien tutkimuslaitos, 2000. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
- Farmer, R. E. A.: Macroeconomics. South-Western College Publishing, 1999. (englanniksi)
- Hjerppe, R.: Sosiaalinen pääoma taloudellisena ilmiönä. Teoksessa J. Kajanoja & J. Simpura(toim.) Sosiaalinen pääoma. Valtion taloudellinen tutkimuskeskus, 1998.
- Lemola, T.: Evolutionaarinen taloustiede. Teoksessa T. Lemola(toim.) Näkökulmia teknologiaan. Gaudeamus, 2000.
- Luoma, V. & Siipi, J.: Talous- ja sosiaalitiedon käsikirja. Otava, 1968.
- Marshall, A.: Principles of Economics. MacMillan Press, 1890. (englanniksi)
- Pekkarinen, J. & Sutela, P.: Kansantaloustiede. WSOY, 2000.
- Romer, P. M.: Endogenous Technological Change, s. 71–102. Journal of Political Economy 98:5, 1990. (englanniksi)
- Saari, S.: Tuottavuus, s. 216–222. MIDO OY, 2006.
- Scherer, F. M.: New Perspectives on Economic Growth and Technological Innovation. The British – North American Committee, 1999. (englanniksi)
- Schumpeter, J.: Die Theorie der Wirtschaftlichen Entwicklung. Tuebingen, 1912. (saksaksi)
- Solow, R.: Technical Change and the Aggregate Production Function, s. 312–320. The Review of Economics and Statistics, Aug. 1957. (englanniksi)