Taiteilijaelämäkertoja Giottosta Michelangeloon

Taiteilijaelämäkertoja Giottosta Michelangeloon on Giorgio Vasarin kirjoittama kirja, jossa hän kertoo pääasiassa Firenzen renessanssin aikaisista taiteilijoista ja arkkitehdeistä. Kirjan suomennoksen ensimmäinen painos julkaistiin vuonna 1994 ja kolmas painos 2001.

Viten vuoden 1568 laitoksen kansi.

Alkuperäisen teoksen ensimmäinen laitos ilmestyi vuonna 1550 italiankielesellä nimellä Le vite de' più eccellenti pittori, scultori, e architettori, (Mitä erinomaisimpien taidemaalareiden, kuvanveistäjien ja arkkitehtien elämät), ja sitä kutsutaan myös lyhyesti sanalla Le Vite (Elämät). Vuonna 1568 kirjasta ilmestyi laajempi laitos, joka on suomennoksen pohjana.[1]

Le Viten ensimmäisessä osassa oli 135 taiteilijan ja arkkitehdin elämäkerrat. Lopulliseen editioon Vasari sisällytti elämäkerrat myös taiteilijaystävistään ja itsestään, sekä laajensi aikaisemmin kirjoittamiaan elämäkertoja. Esimerkiksi Michelangelon elämäntarina sai huomattavia lisäyksiä.

Vasarin teksti kattaa Italian taiteen historiasta melkein kolmen sadan vuoden ajanjakson 1200-luvun lopusta 1550-luvulle.

SisältöMuokkaa

Kirjan esipuheessa ovat Altti Kuusamon kirjoitus Vasarin taidenäkemyksestä ja taiteilijoista, sekä suomentaja Pia Mänttärin alkusanat.[1] Altti Kuusamo antaa suomennoksen johdannossa kattavan katsauksen ajan taidetermistöön.[2]

Reijo Kupiaisen mukaan kirja on yksi länsimaisen sivistyksemme kuuluisimpia ja vaikutusvaltaisimpia teoksia. Vasarin laaja aineisto kertoo siitä, miten aikalaiset kokivat taiteen tärkeyden ja aseman 1500-luvun puolivälissä. Vasarin tekstissä taiteilija pyrittiin nostamaan tiedemiehen ja runoilijan rinnalle ja joskus jopa ylikin. Näin taiteesta tuli merkittävä osa uuden ajan maailmankuvan avaajana ja se vauhditti tieteen kehitystä.[2]

Vasari jakoi renessanssin kehityskausiin, jossa taiteella oli synty, nuoruus, kukoistus ja kuihtuminen. Renessanssi merkitsi Vasarille taiteen kehittymistä kukoistukseensa.[2]

Vasarin taiteilijamyyttiMuokkaa

Vasari loi voimakkaan myytin, joka näkyi myöhemmin 1700- ja 1800-luvun nero-ihanteena saksalaisessa romantiikassa. Sen mukaan taiteilija saa taitonsa luonnon lahjana. Tähän hän tarvitsee yksinäisyyttä, jossa hänen lahjansa puhkeavat kukkaan. Yksinäisyyteen liittyy melankolisuus. Vasari kuvaa koko ajan erilaisilla anekdooteilla taiteilijan sisäänpäin kääntymistä ja oikukasta luonnetta. Oikukkuudesta tulee hyväksyttävää ja jopa ihannoitavaa. Vasari kuvaa herkästi suuttuvia, maalaisille ja “poroporvareille” tiuskivia herkkiä taiteilijoita, joiden edessä jopa paavit nöyrtyvät. Taiteilijalle on kaikki salittua. Vasarin kuvaama renessanssitaiteilijan "nerous" ei kuitenkaan merkinnyt samaa kuin nykyinen käsitys neroudesta, vaan Vasarin tekstissä “luova ja spontaani taiteilija” on edelleen pikemminkin käsityöläinen, joka hankkii taitonsa myös uutteruudella ja luontoa tarkkailemalla. Reijo Kupiaisen mukaan Vasari yltyy välillä melkoiseen hehkutteluun, jossa “taiteilijanero” nähdään yli-inhimillisenä olentona, jonka suuruus näkyy jopa kuolemassa, esimerkiksi Michelangelon hautajaisissa.[2]

Elämäkerrat suomenkielisessä käännöksessäMuokkaa

Suomalaisessa käännöksessä ovat seuravat 21 taiteilijaa:

Ensimmäisen osan johdantoMuokkaa

Giovanni Cimabue, Giotto, Pietro Cavallini, Simone Martini

Toisen osan johdantoMuokkaa

Paolo Uccello, Lorenzo Ghiberti, Masaccio, Donatello, Piero della Francesca, Fra´Angelico, Fra´Filippo Lippi, Sandro Botticelli, Andrea Mantegna

Kolmannen osan johdantoMuokkaa

Leonardo da Vinci, Giorgione da Castelfranco, Piero di Cosimo, Rafaello da Urbino, Giulio Romano, Jacopo da Pontormo, Michelangelo Buonarroti, Tizian da Cadore

LähteetMuokkaa

  1. a b Vasari, Giorgio: ”Esipuhe”, Taiteilijaelämäkertoja, s. 7. 3. painos. Suomentanut Mänttäri, Pia. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Taide, 2001. ISBN 951-608-029-4.
  2. a b c d Kupiaianen, Reijo: Italian matkaoppaiden ykkönen Niin & näin. 1995. Viitattu 6.3.2020.