Avaa päävalikko

Suutarikin, suuri viisas on Lauri Viidan runokokoelma, joka ilmestyi 1961. Hän kirjoitti useimmat sen runot kesällä 1960. Kokoelmassa on 51 runoa, joista 19 on kalevalamittaisia. Niinpä teosta verrattiin Eino Leinon Helkavirsiin, ja arvosteluissa Viitaa luonnehdittiin perinteisen runon viimeiseksi edustajaksi.[1] Osassa runoja hän kuitenkin käyttää, joskin hiukan leikitellen, 1950-luvun modernismin muoto- ja kuvakieltä.[2]

Suutarikin, suuri viisas
Suutarikin-kansi.jpg
Kirjailija Lauri Viita
Genre runoteos
Kustantaja WSOY
Julkaistu 1961
Sivumäärä 110
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Tätä kokoelmaa, kuten edellistäkään, Käppyräistä, ei enää synnyttänyt samanlainen inspiraatio kuin aiempia teoksia. Skitsofrenian puhkeaminen 1940-luvun lopulla haittasi niin Viidan yksityiselämää kuin kirjoittamistakin.[3]

Viidan tutkija Yrjö Varpio on hämmästellyt, kuinka Viidan runokieli säilyi sairaudesta huolimatta hyvin vivahteikkaana ja ilmeikkäänä, ja ottaa esimerkiksi tästä kokoelmasta runon:[4]

»On minulla muistamista:
puuttuu metsä, puuttuu pelto,
puuttuu pirtti, puuttuu piika,
puuttuu parka puolisoksi;

kieli on, sopii sanoa. »

Kokoelman aforismiosuudessa Viita rakentaa maailmansa jäsentämiseksi omaa kielioppia ja kielisysteemiä. Hän luo uusia käsitteitä ja suhteuttaa asiat omalla tavallaan, esimerkiksi tieteet ja opit:[4]

»Oppeja on kuusi: laatuoppi, muoto-oppi, mielioppi, tolaoppi, epäleoppi, kielioppi.
Laatuoppi käsittää paikan ja aineen. Paikka on tila ja aika, tähän perustuu omatunto, etiikan alje.
Muoto-oppia ovat taiteet, matematiikka, lakitiede.

Mielioppia ovat toimestustiede, havaintotiede, lääketiede.»

Vaikka osin on kyse sairaan runoilijan sulkeutumisesta omaan maailmaansa, esimerkiksi kieltä käsitellessään hän kehittää oivaltavia ja kaukokatseisia ajatuksia. Hän on semiootikko ennen semiotiikkaa.[4]

Viita on edelleen hyvin siteerattu runoilija, ja hänen kieltään arvostetaan, vaikkakin hän ajautui sairautensa mutta myös modernismin nousun vuoksi kirjallisen elämän marginaaliin.[4]

LähteetMuokkaa

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Katajamäki, Sakari: ”Puuttuu metsä, puuttuu pelto... Kieltoilmausten epämääräisyydestä, monitulkintaisuudesta ja epäsuoruudesta”, Kielen ja kirjallisuuden hämärä. Toimittanut Päivi Mehtonen. Tampere: Tampere University Press, 2002. ISBN 951-44-5205-4.