Suuntanumero
Suuntanumero on puhelinnumeron tilaajanumeroa edeltävä numerosarja. Suuntanumero liittyy usein puhelinliittymän maantieteelliseen sijaintiin, mutta se ei ole välttämätöntä.
Suomessa ja monissa muissa maissa suuntanumero alkaa aina kaukotunnuksella 0 (nolla). Ulkomailta soitettaessa kaukotunnus jää pois ja korvautuu ulkomaantunnuksella ja kansainvälisellä suuntanumerolla.
Suuntanumerot Suomessa
muokkaaSuomalaiset puhelinnumerot jakautuvat maantieteellisiin ja ei-maantieteellisiin puhelinnumeroihin.[1]
Kaikilla maantieteellisillä puhelinnumeroilla on suuntanumero. Se koostuu kaukotunnuksesta 0 ja sitä seuraavasta 1–2 numeroa pitkästä telealueen tunnuksesta. Maantieteellisiä suuntanumeroita ovat esimerksi 03 (Häme) ja 017 (Kuopio).[1] Suuntanumero liitetään tilaajanumeron eteen soitettaessa alueelta toiselle. Samalta alueelta soitettaessa suuntanumero ei ole tarpeellinen, mutta se ei myöskään estä puhelun perille menoa.
Myös useimmilla ei-maantieteellisillä puhelinnumeroilla on suuntanumero. Ensin on kaukotunnus 0. Tämän jälkeen tulee matkaviestinverkon tunnus, yritysnumeron eli valtakunnallisen tilaajanumeron tunnus tai valtakunnallisen palvelun tunnus. Ei-maantieteellisiä suuntanumeroita ovat esimerkiksi 040, 071 ja 0100.[1]
Kun puhelinnumeroa käytetään kansainvälisessä muodossa, esimerkiksi kun soitetaan ulkomailta Suomeen, suuntanumeron etunolla eli kaukotunnus jätetään pois.[1]
Vanha verkkoryhmäjako
muokkaaSuomen alkuperäinen suuntanumerojako oli peräisin vuodelta 1954, jolloin kaukopuheluita ryhdyttiin automatisoimaan. Kaukopuheluista vastasi Posti- ja lennätinlaitos (PLL). Maa oli jaettuna 80 verkkoryhmään, joiden suuntanumerot alkoivat numerolla 9. Myöhemmin verkkoryhmien määrä väheni 74:ään, kun Ytterstö 27 liitettiin Korppoon 26 ja Maarianhaminan 28 verkkoryhmiin vuoden 1966 aikana. Halsua 69 liitettiin Kokkolan 68 verkkoryhmään 1.6.1973. Vihti 13 liitettiin Helsingin 0 verkkoryhmään 11.5.1989. Heinola 10 liitettiin Lahden 18 verkkoryhmään 24.5.1990. Suomussalmi 87 liitettiin Kajaanin 86 verkkoryhmään 8.11.1990. Loimaa 23 liitettiin Turun 21 verkkoryhmään 1.3.1994. Kaukopuhelut kulkivat yleensä eri verkkoryhmien kaukopuhelukeskusten kautta, vaikka ne olisivat olleet vierekkäisten paikkakuntien välisiä. [2][3][4]
Nykyinen suuntanumerojako ja telealueet
muokkaa
Nykyiset telealueet suuntanumeroineen otettiin käyttöön vuoden 1996 suuntanumerouudistuksessa. Kullakin telealueella on oma suuntanumeronsa. Poikkeus on Uudenmaan telealue, jolla on kaksi numerointialuetta ja suuntanumeroa.[5] Telealueiden rajat noudattelevat pääosin vuonna 1996 voimassa olleita lääninrajoja.[6]
| Suuntanumero | Telealue |
|---|---|
| 02 | Turun ja Porin telealue |
| 03 | Hämeen telealue |
| 05 | Kymen telealue |
| 06 | Vaasan telealue |
| 08 | Oulun telealue |
| 09 | Uudenmaan telealue (Uusimaa I) |
| 013 | Pohjois-Karjalan telealue |
| 014 | Keski-Suomen telealue |
| 015 | Mikkelin telealue |
| 016 | Lapin telealue |
| 017 | Kuopion telealue |
| 018 | Ahvenanmaan telealue |
| 019 | Uudenmaan telealue (Uusimaa II) |
Suuntanumerot Yhdysvalloissa
muokkaa
Yhdysvalloissa nykyään käytettävän suuntanumerojärjestelmän loi teleliikenneyhtiö Bell System vuonna 1947, ja se koostui 86 eri suuntanumerosta. Suuntanumeroja ei määritelty maantieteellisesti läheisten alueiden perusteella, vaan tiheämmin asutut alueet saivat pienempiä numeroita sisältäviä suuntanumeroita, jotta ne olisi nopeampi pyörittää aikakauden numerokiekkopuhelimilla. Esimerkiksi Manhattanin suuntanumero oli 212, kun taas harvaan asutun Vermontin suuntanumero oli 802.[7][8] Suuntanumeroiden käyttöön ottaminen alkoi 10. marraskuuta 1951, kun newjerseyläisen Englewoodin kaupungin pormestari soitti suuntanumeroa käyttäen virkaveljelleen Alamedaan Kaliforniaan.[9]
Alun perin useissa osavaltioissa oli kussakin käytössä oma suuntanumeronsa, joskin esimerkiksi Kaliforniassa oli käytössä kolme suuntanumeroa, jotka olivat 916, 415 ja 213. Väestön ja puhelinliittymien määrän kasvun vuoksi tästä on kuitenkin sittemmin luovuttu, ja suuntanumeroita on jouduttu ottamaan käyttöön lisää.[7] Esimerkiksi Los Angelesin alue oli alun perin kokonaan suuntanumeron 213 piirissä, mutta nykyään piirikunnan alueella on kymmenen eri suuntanumeroa.[8]
Tietyt suuntanumerot ovat Yhdysvalloissa edelleen statussymboleita. Haluttuja ovat esimerkiksi Manhattanin 212 ja Laguna Beachin 949.[8] Vermontissa käytettävä 802 taas on muodostunut osavaltion meemiä muistuttavaksi symboliksi.[9]
Katso myös
muokkaaLähteet
muokkaa- ↑ a b c d Määräys yleisen puhelinverkon numeroinnista (Viestintävirasto 32 U/2023 M) 30.8.2023. Viestintävirasto. Viitattu 1.11.2024.
- ↑ Nevalainen, Pasi: Virastosta liikeyritys. Posti- ja telelaitoksen muutosprosessi 1930–1994, s. 71. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 2014. ISBN 978-951-39-5931-9 Teoksen verkkoversio (viitattu 26.12.2015).
- ↑ Penttinen, R.: Näkökohtia kantaviestiverkon käyttömahdollisuuksista puolustusvoimien sodan ajan viestitoiminnassa. Tiede ja ase. Suomen Sotatieteellisen Seuran vuosijulkaisu, 1971, 29. vsk, s. 231–232. Suomen Sotatieteellinen Seura. ISSN 0358-8882 Artikkelin verkkoversio. Viitattu 26.12.2015.
- ↑ Tarjanne, Pekka: Tiedonvälitys yhteiskunnassamme. Tiede ja ase. Suomen Sotatieteellisen Seuran vuosijulkaisu, 1979, 37. vsk, s. 11–12. Suomen Sotatieteellinen Seura. ISSN 0358-8882 Artikkelin verkkoversio. Viitattu 26.12.2015.
- ↑ Määräys yleisen puhelinverkon numeroinnista (32 U/2023 M) 30.8.2023. Liikenne- ja viestintävirasto. Viitattu 1.11.2024.
- ↑ Suuntanumerouudistus web.archive.org. 19.11.1996. Arkistoitu 19.11.1996. Viitattu 2.11.2024.
- ↑ a b Lewis, Ashley: Here’s the Real Reason Why Area Codes Make No Geographical Sense Reader's Digest. 5.1.2018. Viitattu 30.1.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c Morrison, Patt: 310, 213, 818: Why Southern California is obsessed with area codes Los Angeles Times. 26.1.2021. Viitattu 30.1.2023. (englanniksi)
- ↑ a b Garber, Megan: Our Numbered Days: The Evolution of the Area Code The Atlantic. 13.2.2014. Viitattu 30.1.2023.
Aiheesta muualla
muokkaa