Sumo
Sumo (jap. 相撲 , sumō) eli sumopaini on perinteinen japanilainen kamppailulaji. Siinä tarkoituksena on työntää vastustaja ulos kehästä tai kaataa hänet.
| Sumo | |
|---|---|
 |
|
| Perustettu | 1500-luvulla |
| Alkuperämaa |
 Japani |
 Löydä lisää urheiluaUrheilun teemasivulta |
|
Muodot muokkaa
Sumon ammattimaisesta muodosta käytetään nimitystä ōzumō (jap. 大相撲, ōzumō), suuri sumo, erotuksena harrastelijoiden amazumōsta (jap. アマ相撲, amazumō). Ōzumō nykymuodossaan on suhteellisen tuore ilmiö, vaikka itse laji on ikivanha ja sen alkuperä on peittynyt aikojen kuluessa mystisiin tarinoihin.
Ottelualue muokkaa
Sumo-ottelut käydään dohyōlla. Dohyō on neliönmuotoinen savesta tehty tasanne, sivuiltaan 5,7 metriä ja korkeudeltaan 34–60 senttimetriä. Sen keskelle on merkitty pyöreä, hiekkapäällysteinen kehä ottelijoille. Ottelualue on pyhitetty šintolaisuuden hengille. Kehän reunalle sirotellaan suolaa, jotta erotuomari näkisi helposti, kun painija koskettaa reunaa. Tasanteella on erotuomari (gyōji), ja dohyōn joka sivulla on yksi rajatuomari, joilta erotuomari voi tarvittaessa kysyä neuvoa. Yhdessä kulmassa on astia, jossa on vettä. Keskellä ottelualuetta on kaksi viivaa, joiden taakse ottelijat menevät ennen ottelun alkua.[1] Epäpuhtaan naisen läsnäolo kehässä saastuttaa sen.[2]
Ottelutasanteen yläpuolella on köysien, kaapelien tai pylväiden varaan kohotettu tsuriyane-katos. Se muistuttaa perinteisesti šintotemppelin harjakattoa, mutta modernien areenojen katos voi olla pelkkä pleksilasilevykin.[1]
Rituaalit ennen ottelua muokkaa
Sumo-ottelun edellä ottelijoiden on suoritettava tietyt rituaalit. Näitä rituaaleja amatööri- ja ammattilaissumossa ovat:[3]
- ritsurei – seisaaltaan tehty kumarrus, jolla kunnioitetaan dohyōn pyhyyttä ja vastustajaa
- sonkyo – kyykkyasento, jossa ottelijat rauhoittavat mielensä ja tahdistavat hengityksensä ennen ottelua
- chiri-chōzu – käsiä hierotaan vastakkain ja ojennetaan sivulle jumaluuksien tervehtimiseksi ja sen osoittamiseksi, että käsissä ei ole aseita
- shio – ottelijat heittävät suolaa dohyōn puhdistaakseen sen (ei tehdä aina amatöörisumossa)
- shiko – ottelijat nostavat jalkojaan vuorotellen ja iskevät ne maahan murskatakseen epäpuhtaudet allaan (ei tehdä amatöörisumossa)
Ottelun kulku muokkaa
Sumo-ottelu kestää yleensä vain muutaman sekunnin. Ottelu alkaa alkuryntäyksellä.[1] Ottelua edeltävien puhdistautumisrituaalien jälkeen painijat kyykistyvät vastakkain ja asettavat molemmat nyrkkinsä maahan keskiviivojen sisäpuolelle. Päätuomarin komennosta he ryntäävät kyykystä toisiaan vasten. Ensimmäisenä kyykystä ylös ehtineellä on usein etulyöntiasema.[4]
Sumo-ottelun voi voittaa työntämällä vastustajansa ulos kehästä tai kaatamalla hänet. Kehästä ulkona olemiseen riittää pienikin kosketus ulkopuolelle, ja kaatumiseksi luetaan lattian koskettaminen millä tahansa ruumiinosalla jalkapohjia lukuun ottamatta.[4] Hylkäykseen johtavia rikkomuksia ovat lyöminen, potkiminen, kuristaminen, silmien ja vatsan tökkiminen, hiusten kiskominen ja vyön alle iskeminen.[1]
Sumon kaksi päätyyliä ovat oshizumō ja yotsuzumō. Oshizumōssa eli "erillään ottelussa" tarkoituksena on työntää vastustaja kehästä, usein hänen omaa painoaan hyödyntäen. Yotsuzumōssa yritetään saada ote vastustajan vyöstä ja kantaa hänet kehästä tai heittää hänet maahan.[1]
Sumossa on 80 virallista tekniikkaa, joilla ottelun voi päättää. Näistä yleisessä käytössä on noin kymmenen. Yleisiä tekniikoita ovat esimerkiksi työntämistekniikka yori-kiri, tuuppimisliike tsuppari, väistötekniikka hataki-komi, sekä jalastanostamistekniikka ashi-tori.[4]
Turnaukset muokkaa
Nykyaikainen sumo-turnaus kestää 15 päivää, jokainen ottelija kohtaa yhden vastustajan päivässä. Vuosittain järjestetään kuusi suurta sumo-turnausta.[5]
Painijat muokkaa
Suuresta massasta on lajissa hyötyä, ja ammattisumopainijat noudattavat erityistä ruokavaliota saadakseen painonsa kohoamaan. Sumo on kuitenkin ennen kaikkea tekniikka- ja voimalaji. Sumopainijoiden elämä on tarkkaan säädeltyä, heidän muun muassa odotetaan aina pukeutuvan perinteisiin japanilaisiin vaatteisiin.[6]
Historia muokkaa
Klassinen kausi muokkaa
Ensimmäiset maininnat sumosta ovat peräisin vanhimmasta japanilaisesta kirjallisesta teoksesta, vuonna 712 kirjoitetusta Kojiki (jap. 古事記) -kronikasta, jonka sisältämän tarinan mukaan Japanin saarten omistuksen ratkaisi maailman ensimmäinen sumo-ottelu jumalien Takeminakata ja Takemikazuchi välillä Izumon rannalla nykyisen Shimanen piirikunnan alueella. Jälkimmäinen oli voittoisa ja perusti keisarillisen suvun, johon nykyinen, 126. keisari Naruhitokin yhä kuuluu.
Muinainen sumo oli nykyistäkin vahvemmin sidoksissa japanilaisille ominaiseen šintō (jap. 神道) -uskontoon, jonka sadonkorjuu- ja hedelmällisyysriitteihin sisältyivät seremonialliset sumo-ottelut jumaluuksien ja esi-isien pitämiseksi tyytyväisinä myös tulevien vuosien satojen turvaamiseksi. Tuolloisissa otteluissa ei juuri sääntöjä tunnettu vaan ne saattoivat päättyä jopa ottelijoiden kuolemaan. Kuuluisimmassa tällaisessa ottelussa izumolainen ruukuntekijä Nomi no Sukune haavoitti kuolettavasti naralaista Taima no Kehayaa noin vuonna 23 eaa.
Otteluita järjestettiin paitsi maaseudulla erilaisten uskonnollisten rituaalien yhteydessä myös keisarin hovissa esim. ulkomaisten lähetystöjen huvitukseksi tai kruunajaisten yhteydessä. 45. keisari Shōmu, jonka hallituskausi oli vuosina 724–749, otti tavakseen kerätyttää ottelijoita kuukalenterin mukaan seitsemännen kuukauden seitsemänneksi päiväksi (elokuun alkupäiviä länsimaalaisittain) keisarillisen palatsin puutarhaan ottelemaan ns. sechiezumōa (jap. 節会相撲) tarkoituksenaan rukoilla tällä tavoin siunausta ja menestystä koko Japanin kansalle. Muutamina seuraavina vuosisatoina käytäntö vakiintui, sääntöjä laadittiin ja ottelutekniikoita kehitettiin.
Keskiaika muokkaa
Kamakura-shogunaatin aikana (1185-1392) sumon luonne itsepuolustuksellisena tekniikkana korostui samurailuokan ottaessa sumon osaksi taisteluharjoituksiaan. Samoihin aikoihin jujutsu (jap. 柔術) eriytyi sumosta omaksi lajikseen.[7] Muromachi-kauden (1338-1573) alkupuolella yläluokka ei enää suosinut sumoa samalla tavoin kuin aiemmin kunnes lajin suosio palautui 1400-luvun lopulta alkaen entiselleen sisäisten levottomuuksien kiihtyessä. Maaseudulla oteltu kusazumo säilytti koko ajan suosionsa.
Lyhyen Azuchi-Momoyama -kauden (1568-1600) aikana aloittivat toimintansa ensimmäisten puoliammattimaisten ottelijoiden ryhmät, jotka kiersivät maata otellen näytösturnajaisia yleisölle. Tämä perinne elää yhä jungyō (jap. 巡業) -kiertueiden muodossa. Helmikuussa 1578 daimyō Oda Nobunaga kutsutti linnassaan järjestettävään turnaukseen yli 1500 ottelijaa, jolloin ensimmäistä kertaa jouduttiin väenpaljouden vuoksi määrittelemään ottelualue, dohyō (jap. 土俵), kullekin otteluparille. 1700-luvun alussa vakiintui käytäntö rajata dohyō puoliksi maan sisään kaivetuilla riisilyhteillä.
Edo-kausi muokkaa
Levottomuuksien päätyttyä Tokugawa-shogunaatin perustamiseen vuonna 1603 alkoi sumo kehittyä kohti nykyistä ōzumōa. Daimyōt palkkasivat kaikkialta Japanista lupaavia sumōtoreja ottelemaan nimissään. Nämä saivat vaivojensa palkaksi tuntuvia palkkioita, herransa nimeä kantavan seremoniallisen vaatteen, ottelunimensä tuolloin ilmestymisensä aloittaneisiin virallisiin rankkauslistoihin,(jap. 番付, banzuke) ja jotkut jopa samurain statuksen. Useat näistä tavoista ovat yhä käytössä, joskin muuntuneina nykyajan vaatimuksia vastaaviksi.
Pitkittynyt rauhankausi toi mukanaan myös kanjinzumōn (jap. 勧進相撲), jossa otteluja seuraava yleisö osoitti kiitollisuutensa sumōtoreille lahjoituksin, joista maksettiin paitsi sumōtorien palkkiot myös temppelien, siltojen ja muiden vastaavien yleishyödyllisten hankkeiden rakennus- ja korjauskuluja. Kanjinzumō kukoisti erityisesti Osakassa ja Kiotossa, jossa perustettiin ensimmäinen organisaatio ōzumōa hallinnoimaan. Pian lajin painopiste siirtyi kuitenkin tuolloiseen Edoon eli Tokioon, jossa se on sittemmin pysynyt. Näihin aikoihin perustettiin myös ensimmäiset sumotallit eli heyat (部屋) ottelu-uransa lopettaneiden sumōtorien siirtyessä valmentamaan nuorempaa sukupolvea. Muutamat näistä heyoista ovat yhä toiminnassa, vaikka moni onkin jäänyt historian lehdille.
1700- ja 1800-lukujen vaihteessa ōzumō koki ensimmäisen kultakautensa legendaaristen sumōtorien kuten mestari Raidenin ja suurmestari Tanikazen villitessä yleisöä. Suosio tasaantui 1800-luvun kuluessa ja Japanin aukaistessa porttinsa ulkomaailmalle 1860-luvulta lähtien. Yhteiskunnallinen liikehdintä vei yleisön huomion pois huvituksista, joka luonnollisesti vaikeutti sumōtorien toimeentuloa. Takasago Uragoro -niminen sumōtori johti huonolla menestyksellä kapinaliikettä 1870-luvulla ōzumōn nykyaikaistamiseksi erityisesti sen tulonjaon osalta. Keisari Mutsuhiton henkilökohtainen saapuminen turnaukseen vuonna 1884 ja suurmestari Umegatani I:n taidokas sumo elvyttivät lajin suosiota.
1900-luvun alun kansallinen innostuneisuus mm. Venäjää vastaan käydyn voittoisan sodan ansiosta näkyi myös ōzumōn suosion kasvuna. Ensimmäistä kertaa ōzumōsta käytettiin termiä kokugi (国技), kansallislaji. Suurmestarit Hitachiyama ja Tachiyama hallitsivat tapahtumia dohyōlla. Perinteisen vyöotteisiin perustuvan yotsuzumōn (四つ相撲) rinnalle alkoi yleistyä vastustajan dohyōlta ulos työntämiseen perustuva oshizumō (押し相撲).
Noin 15000 katsojan Jōsetsukan-stadion valmistui vuonna 1909 vain tuhoutuakseen ensin tulipalossa vuonna 1917 ja uudelleen 1923 maanjäristyksessä. Toistamiseen uudelleen rakennettu stadion kärsi vaurioita Yhdysvaltojen pommituksissa maaliskuussa 1945 ja joutui nöyryyttävästi toimimaan luistelukenttänä sodan jälkeen kuin Japanin täydellistä tappiota alleviivatakseen.
Nihon Sumō Kyokain aika muokkaa
Ennen maailmansodan syttymistä ōzumō oli kuitenkin ehtinyt organisatorisesti muotoutua nykyisen kaltaiseksi. Vuonna 1927 perustivat 88 tokiolaista ja 17 osakalaista valmentajaa Nihon Sumō Kyōkain (日本相撲協会), joka nykyäänkin on ōzumōa hallinnoiva järjestö. Pian perustamisensa jälkeen järjestön olemassaoloa koeteltiin kun 6. tammikuuta 1932 korkea-arvoinen sumōtori Tenryu Saburo johdatti suuren osan kahden ylimmän divisioonan sumōtoreista pois kyokain alaisuudesta vaatien sen toimintatapojen perinpohjaista uudistamista, johon NSK:n johto ei kuitenkaan ollut valmis. Vuoden 1937 loppuun mennessä aluksi jonkinlaista suosiota nauttinut kapinaliike oli kuitenkin kuihtunut pois ja kaikki siihen osallistuneet Tenryuta itseään lukuun ottamatta palanneet NSK:n alaisuuteen. Kapinan vielä kestäessä NSK:lle uskollinen Futabayama Sadaji nousi rivimiehestä tarunhohtoiseksi suurmestariksi muodostuen Japanin sotilaallisen mahdin ja maskuliinisen voiman ruumiillistumaksi.
Sodan päätyttyä NSK oli muun Japanin yhteiskunnan tavoin nollapisteessä. Vuonna 1950 NSK rakennutti suurin ponnistuksin uuden stadionin Sumida-joen toiselle puolen Kuramaen kaupunginosaan. Kolme vuotta myöhemmin Japanin yleisradioyhtiö NHK aloitti turnausten televisioinnin, joka toi ennennäkemättömän suuren yleisön ōzumōlle. Radioinnit oli aloitettu jo 1928. Vuonna 1958 turnausohjelma vakiintui nykyiseen kuuden vuosittaisen suurturnauksen järjestelmään, jossa tammi-, touko- ja syyskuun turnaukset otellaan Tokiossa ja maalis-, heinä- ja marraskuun turnaukset muissa kaupungeissa (Osaka, Nagoya ja Fukuoka).
1960-luvun valtias oli suurmestari Taihō Kōki, jonka ylivoima toimi hetkittäin suorastaan itseään vastaan. 1970-luvulla johdon otti itselleen nykyinen NSK:n puheenjohtaja Kitanoumi Toshimitsu, joka nousi vuonna 1974 kaikkien aikojen nuorimmaksi suurmestariksi. 1980-luvun menestynein oli puolestaan pienehkö, mutta tulinen ja vahva Chiyonofuji Mitsugu. Vuonna 1985 valmistui nykyinen stadion, Ryogoku Kokugikan (両国国技館), Sumida-joen itärannalle ōzumōlle perinteiseen Ryogokun kaupunginosaan.
1990-luvulle tultaessa ulkomaalaisten sumōtorien esiinmarssi oli lopullisesti totta, vaikka jo 1972 ensimmäinen ulkomaalainen, Takamiyama Daigorō, oli voittanut turnauksen. Jättiläismäinen havaijilainen Konishiki Yasokichi ylsi hyvin lähelle ylennystä suurmestariksi vuonna 1992 ja vuotta myöhemmin hänen maanmiehensä Akebono Taro onnistui siinä. Alun perin Länsi-Samoalta kotoisin oleva Musashimaru Kōyō täydensi havaijilaisten menestyksen nousullaan suurmestariksi vuonna 1999. Koko vuosikymmenen ajan otsikoita hallitsi näiden kolmen kamppailu erityisesti Hanadan suurmestariveljesten (Wakanohana III Masaru & Takanohana II Kōji) kanssa.
2000-luvulle tultaessa mongolit ovat merkittävin ulkomaalaisten sumōtorien ryhmä suurmestarien Asashōryū Akinori ja Hakuho Shō seurattua 90-luvun Ōshima-tallin pioneerien, Kyokushuzan Noborun ja Kyokutenho Masarun, jalanjälkiä.[6] Myös eurooppalaiset sumōtorit ovat viime vuosina saavuttaneet menestystä bulgarialaissyntyisen mestari Kotooshu Katsunorin johdolla.
Liitot ja kansainväliset kilpailut muokkaa
Japanissa muokkaa
Japanin ammattisumoliitto (Nihon Sumō Kyokai) on Japanin opetus-, tiede- ja kulttuuriministeriön alainen järjestö, joka hallinnoi noin tuhannesta ihmisestä muodostuvan ammattisumoyhteisön (sumōkai, 相撲会) jokapäiväistä toimintaa.
Japanin amatöörisumoliitto perustettiin Meiji-kauden loppupuolella vuoden 1909 jälkeen. Japanin sumoliitto perustettiin 1964.[8]
Muualla maailmassa muokkaa
Sumoa on yritetty kansainvälistää viime vuosikymmeninä. Kansainvälinen sumojärjestö (ISO) perustettiin vuonna 1983, ja alettiin järjestää kansainvälisiä kilpailuja. Kansainvälinen sumoliitto (ISF) korvasi ISO:n vuonna 1992.[9] Sumon ensimmäiset maailmanmestaruuskilpailut pidettiin 1992 Tokiossa, ja mukana oli painijoita 20 maasta.[8] Kisojen seurauksena maailmalla alettiin perustaa kansallisia sumoliittoja.[9] Suomen sumoliitto perustettiin vuonna 1995.[8] Kansainväliseen sumoliittoon kuuluu nykyisin lähes 90 maata.[8]
Tärkeimpiä kansainvälisiä arvokilpailuja ovat maailmanmestaruuskilpailut, naisten maailmanmestaruuskilpailut, nuorten maailmanmestaruuskilpailut ja Aasian-mestaruuskilpailut.[9] Päästäkseen olympialajiksi sumon täytyy olla tasa-arvoista, ja sillä täytyy olla myös naisharrastajia, minkä vuoksi lajia onkin pyritty markkinoimaan myös naisille. Naisten maailmanmestaruuskilpailuja on järjestetty vuodesta 2007 alkaen.[9]
Japanin ulkopuolella sumoa harjoitetaan osin eri tavalla kuin Japanissa, ja ulkomaalaisilla on ollut pieni vaikutus lajin sääntöihin ja käytäntöihin. Esimerkiksi pelkkä perinteinen japanilainen lannevaate ei ole useinkaan suosittu otteluasu muualla, joten painijoilla on usein trikoot tai housut sen alla. Ulkomaalaiset painijat tuovat joskus muista kamppailulajeista tuttuja tekniikoita sumoon. Lajiin ovat tulleet myös painokategoriat.[9]
Lähteet muokkaa
- Budō: the Martial Ways of Japan. Nippon Budokan Foundation, 2009. ISBN.
Viitteet muokkaa
- ↑ a b c d e Suuri urheilulajikirja: säännöt, tekniikka & taktiikka, s. 170–171. (alkuteos: The Sports Book, 2015). Karisto, 2016. ISBN 978-951-23-6001-7.
- ↑ Skandaali Japanissa: Ensiapua antaneet naiset komennettiin pois pyhältä sumo-areenalta Yle, 2018
- ↑ Budō: the Martial Ways of Japan 2009, s. 180.
- ↑ a b c Tekniikka ja kilpaileminen Suomen Sumoliitto. Arkistoitu 10.10.2015. Viitattu 9.3.2016.
- ↑ Rules of Sumo Sumo Hawaii. Arkistoitu 20.7.2008. Viitattu 29.9.2007.
- ↑ a b David McNeill: The sumo champion, the sickie and the story that shook Japan 7.8.2007. The Independent. Arkistoitu 1.10.2007. Viitattu 29.9.2007.
- ↑ Simo Akrenius: Sumopainijat ovat Kansallissankareita, Ippon 5/1995 Suomen Judoliitto. Viitattu 29.9.2007. [vanhentunut linkki]
- ↑ a b c d Amatöörisumo Suomen Sumoliitto. Arkistoitu 28.3.2016. Viitattu 9.3.2016.
- ↑ a b c d e Budō: the Martial Ways of Japan 2009, s. 177–179.
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sumo Wikimedia Commonsissa
