Singaporelainen elokuva
Singaporen elokuva on kiinteässä yhteydessä Malesian elokuvaan, sillä Singaporessa tuotetaan myös lukuisia malaijinkielisiä elokuvia, joiden levitysalueena on sekä Malesia että Singapore. Singaporen elokuvan kulta-aikaa oli 1950-luku, mutta 1990-luvulla singaporelainen elokuva on saavuttanut uutta suosiota.
1930-luvulta toiseen maailmansotaan muokkaa
Singaporen elokuvateollisuus alkoi 1930-luvulla, jolloin kaksi singaporelaista elokuvayhtiötä alkoi tuottaa intialaisten elokuvien uusintafilmatisointeja. Ohjaajat olivat pääasiassa intialaisia, käsikirjoitukset säilytettiin ennallaan, mutta näyttelijät olivat paikallisia. Elokuvissa oli runsaasti tanssi- ja laulukohtauksia ja ne osoittautuivat erittäin suosituiksi.[1]
Toinen maailmansota lopetti elokuvatuotannon Singaporessa ja se käynnistyi uudelleen vasta 1940-luvun lopulla. Brittien sensuuritoimien takia elokuvat olivat hampaatonta viihdettä, mutta siitä huolimatta Brittiläisessä Malaijassa elokuvissakäyntejä oli henkeä kohden enemmän kuin missään muualla maailmassa. 1950-luvun alussa Malaijan elokuvatuotanto noudatti sotaa edeltänyttä menestyskaavaa: intialaisten elokuvien uudelleenfilmatisointeja, joissa laulu- ja tanssinumeroilla sekä romanttisilla juonilla oli merkittävä osuus. Tämä piirre on säilynyt Malesian ja Singaporen elokuvissa 2000-luvulle asti.[1]
Kulta-aika 1950-luvulla muokkaa
Sodan jälkeen Singaporessa perustettiin kaksi merkittävää tuotantoyhtiötä: Malay Film (1947) ja Cathay Keris Films (1953). Niistä muodostui nopeasti malaijinkielisen elokuvan johtavia yhtiöitä. 1950-luvulla kumpikin yhtiö toi uuden elokuvan joka kuukausi. 1950-lukua pidetäänkin Singaporen ja Malesian elokuvan kulta-aikana. Menestyksen myötä yhä enemmän paikallisia siirtyi elokuvayhtiöiden palvelukseen. Samalla malaijielokuvalle tyypilliset lajityypit alkoivat muotoutua. Bangsawan- ja intialaisvaikutteinen musikaali oli edelleen suosittu. Sen rinnalle tulivat kiinalaisista ja film noir -elokuvista vaikutteita saanut rikoselokuva sekä kauhuelokuva, joka hyödynsi sekä Hollywoodin kauhuelokuvien kuvastoa että malaijien omaa mytologiaa.[1]
1950-luvun malaijielokuvan suurimmaksi tähdeksi nousi Malay Filmin P. Ramlee. Näyttelijätyön ohella hän oli myös menestyksekäs ohjaaja, käsikirjoittaja, säveltäjä ja laulaja. P. Ramlee oli erittäin suosittu Malesiassa ja Singaporessa, mutta tyypillistä on, että hänen Singaporessa kuvatuissa elokuvissa ei tavallisesti näkynyt ainuttakaan kiinalaista.[1]
Malay Filmin ja Cathayn välillä vallitsi selkeä työnjako: Malay tuotti pääasiassa eri lajityyppeihin sijoittuvia P. Ramleen tähdittämiä elokuvia, kun taas Cathayn tuotanto oli monipuolisempaa. Cathayn tähtiohjaaja Hussein Haniff ohjasi spektaakkelielokuvia ja Cathayn muu tuotanto oli pienimuotoisempaa, josta varsinkin kauhuelokuvat ovat edelleenkin arvostettuja. Työnjako – ja markkinaosuuksien jako – toimikin hyvin ennen kuin Hollywood- ja Hongkong-elokuva jyräsivät kotimaiseen tuotannon alleen.[1]
Uusi nousu 1990-luvulla muokkaa
Singaporen elokuvatuotanto kääntyi uuteen nousuun 1995. Bugis Street ja Mee Pok Man menestyivät hyvin. Cathay aloitti elokuvatuotannon uudelleen ja sen Army Daze tuotti 1,6 miljoonaa Singaporen dollaria. Monien uusien singaporelaisten elokuvien menestyksen myötä hallitus perusti elokuvatuotannon tukemiseksi Singapore Film Commissionin 1998. Jack Neon Money No Enough (1999) rikkoi ennätykset 2 miljoonan Singaporen dollarin tuotoilla. Elokuva pääsi kansainväliseen levitykseen ja sen myötä Singaporen elokuva on saanut enemmän kansallista ja kansainvälistä näkyvyyttä ja suosiota.[1]