Avaa päävalikko

Shinbutsu kakuri

japanilainen pyrkimys estää buddhalaisuuden ja šintolaisuuden sekoittuminen

Ise oli yksi ensimmäisistä pyhäköistä, joka erotti kaminsa buddhalaisuudesta. Kuvassa bugaku-esitys pyhäköllä.

Shinbutsu kakuri (jap. 神仏隔離, ”kamien eriyttäminen buddhalaisuudesta”) tarkoittaa Japanin buddhalaisessa terminologiassa keskiajan ja varhaismodernin ajan tapaa pitää jotkin kamit erillään buddhalaisuudesta. Samalla kun monet kamit liitettiin kiinteäksi osaksi buddhalaisuutta, tietyt tai joissain tapauksissa jopa samat kamit eri kontekstissa pidettiin järjestelmällisesti erossa buddhalaisista oppirakennelmista.[1] Ilmiöllä oli merkittäviä seurauksia japanilaiselle kulttuurille. Sitä ei tule sekoittaa shinbutsu bunriin (”kamien ja buddhien erottaminen toisistaan”) tai haibutsu kishakuun (”lakkauttakaa buddhat ja tuhotkaa Śākyamuni”), jotka ovat Japanin historiassa yleensä poliittisista syistä toistuneita ilmiöitä. Shinbutsu kakuri hyväksyy buddhalaisuuden olemassaolon, mutta kaksi muuta liikettä vastustavat sitä.

HistoriaMuokkaa

Kun Japanille vieras buddhalaisuus saapui maahan, se täytyi jollain tavalla sovittaa paikallisiin kami-uskomuksiin. Tämä toteutui toisaalta synkretisminä (shinbutsu shūgō, ”kamien ja buddhien synkretismi”) ja toisaalta sen vastakohtana (shinbutsu kakuri).

Kamien ja buddhien liittäminen yhteenMuokkaa

Pääartikkeli: shinbutsu shūgō

Kun buddhalaisuus oli saapunut Japaniin, japanilaiset kehittivät paikallisten kamien ja uuden ulkomaisen uskonnon välille synkretismin, jota kutsutaan nimellä shinbutsu shūgō. Buddhalaisuus tuli maahan Kiinan kautta Asuka-kauden lopulla 500-luvulla. Sen sijaan, että japanilaiset olisivat hylänneet vanhat uskomuksensa, he yrittivät sopeuttaa ne uuteen ja olettivat molempien olevan tosia. Niinpä buddhalaiset temppelit liitettiin paikallisiin pyhäköihin ja toisin päin. Molemmat omistettiin sekä kameille että Buddhalle. Buddhalaisen vaikutuksen syvyys voidaan esimerkiksi nähdä nykyisissä pyhäköissä, joiden muoto suurine rukoushalleineen ja pyhine kuvineen on itsessään buddhalaista alkuperää.[2] Vaikutusvaltaisen honji suijaku -teorian mukaan, joka oli yleinen Meiji-kaudelle saakka, buddhalaiset jumaluudet jopa päättivät ilmaantua japanilaisille paikallisten kamien muodossa pelastaakseen heidät.[3]

Shinbutsu shūgōn vastustusMuokkaa

Vaikka kansan keskuudessa kamit ja buddhat sekoittuivat ja yhdistyivät ”yhteiseksi uskonnoksi”, ne erotettiin muualla samaan aikaan toisistaan eri tavoin.[1][4] Uskonnot eivät koskaan sulautuneet täydellisesti toisiinsa ja vaikka niiden käytännöt ja uskomukset kohtasivat toisinsa ajoittain, ne säilyttivät omat identiteettinsä vaikeassa, suurimmaksi osaksi epäjärjestelmällisessä ja jännittyneessä kontekstissa.[5] Suhde ei ollut niinkään kahden järjestelmän kuin tiettyjen kamien ja tiettyjen buddhien välinen.[5] Niitä pidettiin edelleen rinnakkaisina, mutta erillisinä olentoina.[1] Shinbutsu shūgōn lisäksi kolikolla oli myös kääntöpuolensa, shinbutsu kakuri.[5] Esimerkiksi Iwashimizu Hachiman-gūn pyhäköllä jotkut rituaalit olivat kameille tarkoitettuja rituaaleja ja toiset rituaalit olivat buddhalaisia, minkä vuoksi eri henkilöt suorittivat eri rituaalit. Japanilaisten keskuudessa eli itsepäisenä taipumus erottaa natiivit kamit ulkomailta saapuneesta buddhalaisuudesta.[1]

Buddhalaisuuden vastaisen ajattelun historia voidaan johtaa aina Nihonshokiin saakka ja sen kertomukseen buddhalaisuuden saapumisesta Japaniin 500-luvulla. Myöhemmältä ajalta löytyy useita esimerkkejä kitkasta joidenkin kamien ja niiden alueille rakennettujen buddhalaisten temppelien välillä.[1]

Esimerkiksi Isen pyhäköllä Ise-daijungūji-pyhäkkötemppeli (jap. 伊勢大神宮寺) siirrettiin kaksi kertaa, koska Isen kami oli vihastunut liian lähelle pyhäkköä rakennettuun temppeliin ja aiheutti jatkuvia sateita. Vuoden 804 teos Kōtaijingū gishikichō (jap. 皇太神宮儀式帳) määräsi, että Isen mailla ei saanut lausua tiettyjä buddhalaisuuteen liitettyjä sanoja (buddha, sūtra, gojūnotō, munkki, temppeli tai kasvisruoka) ja ne piti korvata toisilla.[1] Kirja jopa määritteli niiden sijaan käytettävät sanat (jap. 忌み言葉, imikotoba): nakago (”keskilapsi”) buddhan sijaan, kawarabuki (”tiilikattoinen rakennus”) temppelin sijaan ja somegami (”tahrattu paperi”) sūtran sijaan.[4] Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut buddhalaisuuden kategorista torjumista vieraana uskontona; esimerkiksi Isessä kirjoitetussa päiväkirjateoksessa Daijingū sankeiki (1286) munkki Tsūkai totesi, ettei Isen kami Amaterasu ”todellisuudessa inhoa buddhalaisuutta” ja että hän ”hakee sisällään suojaa buddhalaisuudesta”, vaikka ulkoisesti se olikin kielletty.[1]

Japanissa oli siten tietoinen halu pitää kamit erillään buddhalaisuudesta. 800-luvun loppupuolen tienoilla tapa näyttää levinneen Isestä muihinkin pyhäköihin.[1] Jōgan shiki (871) kieltää kaikki buddhalaiset rituaalit hovin ja provinssien virastoissa keisarin valtaannoususeremonian (jap. 大嘗会, daijōe) aikana.[1][4] Munkit ja nunnat eivät myöskään saaneet tulla sisään keisarilliseen palatsiin joidenkin hovissa suoritettujen kami-rituaalien aikana, niitä ennen tai niiden jälkeen.[1][4] Myös Engi shikin (927) mukaan munkit ja nunnat eivät päässeet palatsiin useiden festivaalien aikana.[1][4] Heian-kaudella tämäntyyppisestä erottelusta tuli yleinen käytäntö, jolla oli monia hyvin tutkittuja käytännön seurauksia.[1] Tabua noudatettiin orjallisesti keisarillisessa palatsissa vuosisatojen ajan.[1][4] Edo-kaudella Tokugawojen valta-ajalla tapa ei ainoastaan säilynyt vaan vahvistui.[1] On tärkeää huomata, että buddhalaisuus oli kielletty vain keisariin liittyvien ja vastaavien rituaalien aikaan, joten muulloin tavanomainen kamien ja buddhien sekoittuminen jatkui ennallaan.[4]

Shinbutsu kakurin alkuperäMuokkaa

Shinbutsu kakuri -ilmiön alkuperä ei näytä olevan siinä, että buddhalaisuus olisi liitetty kuolemaan ja siten epäpuhtauteen. Suora kosketus kuolemaan liittyviin asioihin, kuten vereen, oli kielletty myös temppeleissä, ja buddhalaisuutta ei kielletty valtaosassa pyhäköitä.[1] Ilmiö sai pikemminkin alkunsa sellaisista pyhäköistä ja rituaaleista, joilla oli vahvat siteet keisariin, kuten Isestä,[6] ja se oli aina tiukasti sidoksissa häneen ja hänen valtaannoususeremoniaansa.[1] Myöhemmin se levisi muihin virallisiin seremonioihin. On väitetty, että ilmiö oli reaktio buddhalaisten munkkien sekaantumiselle politiikkaan: se saavutti huippunsa vuoden 768 Dōkyō-välikohtauksessa, jossa keisarinna Shōtoku halusi luovuttaa valtaistuimen munkki Dōkyōlle. Vaikuttaakin siltä, että keisarilliset rituaalit erotettiin buddhalaisuudesta osin siksi, että periytyvää keisarinvaltaa haluttiin suojella.[1]

Shinbutsu kakurilla oli joka tapauksessa merkittäviä seurauksia. Kami-uskomusten täydellinen sulautuminen buddhalaisuuteen estyi. Buddhalaisuuden kieltäminen Isen ja Kamon pyhäköillä salli niiden myös kehittää vapaasti omia teorioitaan kamien luonteesta.[1]

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r Teeuwen, Mark & Rambelli, Fabio (ed.): Buddhas and Kami in Japan: Honji Suijaku as a Combinatory Paradigm, s. 21–23. New York: RoutledgeCurzon, 2003. ISBN 0-415-29747-8.
  2. Tamura, Yoshiro: ”The Birth of the Japanese nation”, Japanese Buddhism – A Cultural History, s. 21. Tokyo: Kosei Publishing Company, 2000. ISBN 4-333-01684-3.
  3. Breen, John & Teeuwen, Mark (ed.): Shinto in History: Ways of the Kami, s. 95. Honolulu: University of Hawaii Press, 2000. ISBN 978-0824823634.
  4. a b c d e f g Satō, Makoto: Shinto and Buddhism — Development of Shinbutsu Shūgō (Combinatory Religion of Kami and Buddhas) 09.12.2006. Encyclopedia of Shinto. Viitattu 01.10.2010.
  5. a b c 末木 文美士 [Sueki, Fumihiko]: 中世の神と仏 [Chūsei no kami to hotoke], s. 7–8. 東京 [Tōkyō]: 山川出版社 [Yamakawa shuppansha], 2007. ISBN 978-4-634-54320-1.
  6. Ise-jingū on keisarihuoneen pyhäkkö. Encyclopedia of Shinton artikkelin Ise Shinkō mukaan se on omitettu nimenomaisesti keisarille, ja aiemmin edes hänen äitinstä, puolisonsa ja isoäitinsä eivät saaneet palvoa pyhäköllä ilman hänen lupaansa.

Aiheesta muuallaMuokkaa

  • 佐藤 真人 [Satō, Masato]: 神仏隔離の要因をめぐる考察 [Shinbutsu kakuri no yōin o meguru kōsatsu]. 宗教研究 [Shūkyō kenkyū], 2007, 81. vsk, nro 2. ISSN 0387-3293. Artikkelin verkkoversio.