Shōmyō
Shōmyō (jap. 声明) on japanilaiseen buddhalaisuuteen liittyvä vanha lauluperinne. Historiansa puolesta se kuuluu gregoriaanisen kirkkolaulun ohella maailman vanhimpiin keskeytyksettä harjoitettuihin uskonnollisiin lauluperinteisiin. Shōmyōn perusluonne liittyy eri buddhalaisiin riitteihin ja sen tarkoitus on välittää buddhalaisten kirjoitusten sanomaa.
Shōmyōn tyyli ja esitystapa saattaa vaihdella huomattavasti koulukunnittain tai temppeleittäin, joten sen määritteleminen yksityiskohtaisesti kokonaisuutena on hankalaa. Sitä ei aina edes käsitetä lauluperinteenä, koska sen esittäminen saattaa olla edellisistä syistä hyvin puheenomaista. Shōmyōta esitetään uskonnollisten rituaalien yhteydessä temppeleissä ja usein esimerkiksi hautajaisissa tai muissa vastaavissa uskonnollisissa tilaisuuksissa.
Historia muokkaa
Shōmyō kuuluu gregoriaanisen kirkkolaulun ohella maailman vanhimpiin keskeytyksettä harjoitettuihin uskonnollisiin lauluperinteisiin. Buddhalaisuus ja shōmyō ovat lähtöisin Intian niemimaalta. Shōmyōn kirjoitusmerkit 声 ja 明 tarkoittavat ihmisääntä ja kirkasta. Termi on käännös sanskritin termistä śabda vidyā, joka puolestaan viittaa brahmalaisten kielen tieteen tiedon luokkaan (pañcavidyā). Termillä tarkoitettiin buddhalaisten pyhien tekstien resitointia tai laulamista niiden sanoman välittämiseksi oikein. Tästä kehittyi oma musiikkiperinteensä, joka levisi Japaniin Kiinan kautta buddhalaisuuden leviämisen mukana 500-luvulla. Alun perin siihen viitattiin niellä bonbai eli sanskritlaulu ja nykyinen nimi shōmyō tuli käyttöön 1100- tai 1200-luvulla.[1]
Japanissa shōmyō kehittyi eri buddhalaisten koulukuntien parissa useaksi toisistaan jonkin verran poikkeaviksi perinteiksi. Kaksi merkittävintä koulukuntaa ovat munkki Kūkain (774–835) perustama shingon ja munkki Saichōn (767–822) perustama tendai. Näiden kahden koulukunnan shōmyō kehittyi aikaisempien Naran koulukuntien shōmyōta melodisemmaksi. Shōmyōn historia liittyy myös keisarilliseen hoviin, jolle buddhalaiset rituaalit olivat hallinnollisestikin tärkeitä. Esimerkiksi Naran Tōdai-jin temppelin shunie-seremonia on järjestetty vuosittain aina vuodesta 752 näihin päiviin saakka. Japanin klassisen aikauden (Asuka-, Nara- ja Heian-kaudet) jälkeisten soturihallitsijoiden aikana buddhalaisuus ja shōmyō levisivät myös tavallisen kansan piiriin.[2] Maailman vanhin tunnettu painettu nuotti on shōmyō-nuotti vuodelta 1472.[3]
Buddhalaisten tekstien resitointi on varsin tunnettu tapa Japanissa. Sen sijaan sitä ei välttämättä ymmärretä musiikkina tai lauluperinteenä, eikä termi shōmyō ole erityisen tunnettu. Tämä johtuu etenkin siitä, että kaikki shōmyōn muodot eivät ole erityisen melodisia, vaan se saattaa kuulostaa ennemminkin monotoniselta puheelta. Tästä huolimatta shōmyō on usein esillä arjessa etenkin eri elämänvaiheisiin, kuten hautajaisiin liittyvien buddhalaisten riittien yhteydessä.[2] Etenkin toisen maailmansodan jälkeen shōmyōta on esitetty myös konserttimaisesti. Sen tärkein esityspaikka on kuitenkin edelleen buddhalaiset seremoniat. Etenkin temppeleissä esitykset eivät aina edes ole avoinna tavalliselle yleisölle. Shōmyōlla on ollut huomattava vaikutus sittempään japanilaiseen musiikkiin, kuten nō-teatteriin ja modernimpaan populaarimusiikki enkaan.[4]
Piirteet muokkaa
Shōmyō on tarkoitettu osaksi buddhalaisia seremonioita. Seremoniat itsessään voivat vaihdella esimerkiksi buddhalaisen koulukunnan ja eri temppeleiden mukaan. Yksittäinen seremonia koostuu riiteistä, jotka saattavat toistua eri seremonioissa. Myös seremonian pituus voi vaihdella lyhyestä jopa useita päiviä kestäviin seremonioihin. Shōmyōlle on näistä syistä hankala antaa yhtenevää määritelmää.[5]
Shōmyō on laulumusiikkia. Soittimia ei juurikaan käytetä. Korkeintaan taustalla soivat kellot tai lyömäsoittimet. Esitys koostuu ennalta päätetyistä melodiakuvioista (senritsukei), eikä niinkään yhdestä itsenäisestä teoksesta. Yksi esitys yhdistelee monia eri melodiakuvioita ja samat melodiakuviot toistuvat eri lauluissa.[5]
Shōmyōn perusluonne on kuitenkin aina rituaalinen ja tarkoituksena on välittää buddhalaisten tekstien sanomaa. Perinteiseen tapaan järjestettävää shōmyō-esitystä johtaa temppelin mestari eli dōshi, joka toimii esilaulajana. Dōshin oikealla ja vasemmalla puolella ovat munkit (shikishū). Munkit aloittavat dōshin jälkeen. Laulusuunta on temppelin alttarille selkä mahdolliseen yleisöön päin.[5]
Shōmyōta esitetään kolmella eri kielellä, joita ovat kiinalaistettu eli kiinalaisilla äännemerkeillä kirjoitettu ja japaniksi lausuttava sanskrit, klassinen kiina ja japani. Japaniksi esitetty shōmyō jakautuu edelleen niin sanotusti Kiinan japaniksi esitettyyn (kanbun kundoku, japanin sanajärjestyksellä ja kieliopilla esitettyä kiinaa) ja arkisen japanin mukaisesti esitettyyn shōmyōon. Aikanaan eri kielet arvotettiin. Sanskritin symboliarvoa pidettiin suurimpana ja arkijapania taas puolestaan vulgaarina.[6]
Osa japanilaisen buddhalaisuuden koulukunnista on esoteerisia eli oppijärjestelmältään suljettuja. Näiden koulukuntien rituaalit ja myös shōmyō ovat vain temppelin sisällä laajalta yleisöltä suljettuna pidettyjä esityksiä. Suljettujen ovien takana esitetty shōmyō saattaa usein poiketa huomattavasti julkisesta shōmyōsta. Joitakin historiallisesti salaisina pidettyjä shōmyōoiden nuottikirjoituksia on sittemmin julkaistu myös laajemman yleisön saataville, mutta pelkkien nuottikirjoitusten tulkitseminen saattaa olla hankalaa, koska olennainen osa esitystä on opettajalta oppilaalle välittyvä suullinen perinne. Nuotit ovat ylipäänsä yleensä vain suuntaa antavia ja eri koulukunnat käyttävät joskus eri nuotinnusjärjestelmiä. Osa niistä kuvaa melodian kulkua (meyasu hakase) ja osaan sävelkorkeudet on merkitty tarkasti (oin hakase).[3]
Lähteet muokkaa
- Lasse Lehtonen: Japanilainen musiikki : taiko-rumpujen kuminasta J-poppiin. Gaudeamus, 2019. ISBN 978-952-345-010-3.