Sentimentaalinen romaani

Sentimentaalinen romaani on laajasti katsottuna mikä tahansa romaani joka käyttää hyväkseen lukijan taipumusta herkkyyteen, myötätuntoon ja loputtomaan sympatiaan kuvaamalla aihepiirinsä hämärästi tai epärealistisesti. Suppeammassa merkityksessä käsite viittaa 1700-luvulla laajalle levinneeseen eurooppalaiseen romaanityyliin, joka syntyi osittain vastareaktiona uusklassismin ankaruudelle ja rationaalisuudelle.[1]

Sentimentaalinen romaani korosti tunnetta järjen sijaan ja nosti tunteellisuuden analysoinnin omaksi taiteenlajikseen. Suuntauksen varhainen esimerkki on Antoine-François Prévostin romaani Manon Lescaut, joka ilmestyi vuonna 1731. Se kertoo kurtisaanista, jonka vuoksi nuori aatelistaustainen opiskelija hylkää uransa, perheensä ja uskonsa päätyen lopulta korttihaiksi ja huijariksi. Hänen luisumisensa turmioon esitetään uhrina rakkaudelle.[1]

Sentimentaalisen romaanin aatteellisena taustana oli Jean-Jacques Rousseaun oppi ihmisen luonnollisesta hyvyydestä sekä hänen uskomuksensa siitä, että ihmisen moraalista kehitystä edistäisi voimakas myötätunnon kokeminen.[1] Tunteellinen ja tunteileva sentimentaalinen romaani tuli varsinaisesti muotiin Euroopassa 1700-luvun lopussa. Samuel Richardsonin romaanin Pamela: or Virtue Rewarded inspiroimina 1760- ja 1770-luvun sentimentaaliset romaanit vakuuttivat, että porvarillisen hyveellisyyden ja herkkätunteisuuden välillä oli vahva yhteys ja että kunniallinen ja moraalinen käytös saa aina lopulta palkinnon.[2]

Sentimentaalinen romaani kehittyi 1760-luvulla "herkkyysromaaniksi", jossa henkilöhahmot olivat erityisen herkkätunteisia. Nämä hahmot eivät ainoastaan kokeneet syvää myötätuntoa lähimmäisiään kohtaan, vaan he herkistyivät myös luonnon helmassa ja heitä koskettivat taide sekä musiikki. Tunnetuimpia herkkyysromaaneja oli Laurence Sternen kirjoittama Tristram Shandy.[1] Huomattavia sentimentaalisia romaaneja olivat myös Rousseaun rakkausromaani Julie, ou la nouvelle Héloïse vuodelta 1761 ja Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset vuodelta 1774.[2]

Romantiikan kirjallisuus omaksui herkkyysromaanin piirteitä, kuten herkkyyden luonnon kauneudelle sekä uskon sydämen viisauteen ja myötätunnon voimaan. Romantiikka ei kuitenkaan omaksunut herkkyysromaanille ominaista optimismia.[1] Harriet Beecher Stowen Setä Tuomon tupa ja Charles Dickensin monet romaanit jatkoivat ja kehittivät sentimentaalisen romaanin perinnettä. Sen sijaan Jane Austenin Järki ja tunteet laski leikkiä lajityypin kustannuksella.[2]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d e Sentimental novel Encyclopedia Britannica. Viitattu 3.4.2022. (englanniksi)
  2. a b c Hosiaisluoma 2003, s. 839-840