Ruko
Ruko on entisaikaisen heinänkorjuun termi, jolla tarkoitettiin niitylle yön tai sateen ajaksi tehtyä pientä heinäkekoa.
Ruko tehtiin haravoimalla levällään kuivuvista heinistä lepeitä (rullia), joita pinottiin ristikkäin ruoksi. Rakenteesta tuli kekomainen ja suhteellisen ilmava. Ruossa kuivuvat heinät säilyivät kuumenematta ja kostumatta yön yli tai lyhyehkön sateen ajan. Aamulla tai sateen jälkeen ruot hajotettiin sängelle kuivumaan, tai jos ne oli tehty jo täysin kuivuneesta heinästä, ne kannettiin tai ajettiin talvisäilytyspaikalle. Ruon korkeus oli tyypillisesti metrin ja puolitoista välillä.[1] Ru'oissa säilytetyn heinän kuljetukseen varastoitavaksi oli useampia tapoja. Varastointiin käytettiin suovaa l. kekoa, pielestä tai latoa. Kokonaisia rukoja kuljetettiin sapilailla, jotka olivat kaksi sileää riukua, joita kaksi peräkkäin kävelevää ihmistä kantoi välissään.[2] Kokonaisia rukoja kuljetettiin myös hevosen vetämillä rukolehdoilla, jotka olivat poikkipuulla yhdistettyjä lehteviä, hoikkia koivuja. Hevosta käytettiin kuitenkin heinätöissä harvoin. Kokonaisia rukoja tai vähän pienempiä määriä kannettiin myös selässä taakkavitsalla ja joskus hurstilla.
Vaikka rukoa käytettiin heinien määrän mittaamiseen, oli sen koko melko mielivaltainen, sillä sen suuruudelle ei ole vanhoissa tilikirjoissa tarkkaa määritelmää. Savossa katsottiin 1500-luvulla parmaaseen menevän neljä rukoa.[3] Sanan kirjallinen ensiesiintymä on noin 1580 Herra Martin kopioimassa kuningas Kristoferin maanlain suomennoksessa.[4] Ruon koko riippuu paljolti heinän ominaisuuksista, onko se hienoa vai karkeaa, lyhyttä vai pitkää jne.
Lähteet
muokkaa- ↑ Facta 2001, WSOY 1985
- ↑ Nykysuomen sanakirja, WSOY 1951–1961, hakusanat ruko ja sapilaat
- ↑ K. R. Melander:Muistiinpanoja Suomen mitta- ja painosuhteista 15-sataluvun loppupuolella ja seuraavan vuosisadan alussa. Teoksessa Historiallinen arkisto XI, Suomen historiallinen seura 1891
- ↑ Suomen sanojen alkuperä, Suomalaisen kirjallisuuden seura 2000