Rautatietykistö

Rautatietykistö (ts. junapatteri, rautatiepatteri, rautatietykki) on rautatiekalustoon kiinteästi sijoitettu tykki tai tykistö. Sen etuja ovat muun muassa tykin kaliiperiin nähden suhteellisen helppo liikuteltavuus, tuhovoimaisuus, pitkä kantomatka ja pelotevaikutus. Huonoja puolia ovat muun muassa melko suuri koko, hidas tulinopeus, suuri huollon tarve, vaikea naamiointi, haavoittuvuus (esimerkiksi kiskot on helppo tuhota), hidas saattaminen laukaisu- ja lähtövalmiiksi ja alttius ilmahyökkäyksille.

Historia

Ranskalainen 320 mm rautatietykki ensimmäisessä maailmansodassa

Rautatietykistöä esiintyi noin sadan vuoden ajan, Krimin sodasta ja Yhdysvaltain sisällissodasta aina toiseen maailmansotaan ja satunnaisesti vielä Vietnamin sodan alkuvaiheisiin asti, minkä jälkeen se on poistunut käytöstä liikkuvamman epäsuoran tulen kaluston ja epäkäytännöllisyytensä takia.

Aluksi rautatietykistö koostui yksinkertaisesti junanvaunuista, jotka kuljettivat tykkejä, joilla voitiin pitää mahdolliset hyökkääjät loitolla. Myöhemmin, ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa, laivojen ja rannikkovartioston tykkejä alettiin asentaa rautatievaunuihin. Rautatietykkejä oli kahdenlaisia: sellaisia, joissa oli pyörivä tykkitorni, ja sellaisia, joissa tykki osoitti suoraan eteenpäin ja tähtääminen hoidettiin muun muassa kaarevilla kiskoilla.

Joissakin järeissä pattereissa oli erillinen hydraulinen koneisto, jonka avulla tykki voitiin siirtää erikseen rakennetuille betonialustoille, jolloin sen ampumasektori laajeni. Tällaisia betonijalustoja on vielä jäljellä Hangon Täktomissa; yhtä niistä yritettiin sotien jälkeen purkaa, mutta jalusta osoittautui niin raskaasti raudoitetuksi, että purkaminen oli likipitäen mahdotonta. Näiltä jalustoilta 305 mm tykit tulittivat Suomen puolelle. Hankoa evakuoitaessa tykit tuhottiin; suomalaiset kunnostivat ne, mutta näitä järeitä tykkejä ei koskaan enää käytetty; sen sijaan kevyemmät 180 mm rautatietykit palvelivat koko jatkosodan ajan hyvin. Ne palautettiin välirauhan jälkeen Neuvostoliittoon.

Toista maailmansotaa voidaan pitää rautatietykkien ainoana kulta-aikana, sillä niitä käytettiin suhteellisen laajasti ja rautatietykit saivat hirviömäisiä mittoja – ja sodan jälkeen ne poistuivat nopeasti käytöstä.

Saksan rautatietykistö toisessa maailmansodassa

Kruppin valmistama 283-millinen K5 toiminnassa Ranskassa

Toisen maailmansodan aikana saksalaiset pyrkivät kehittämään rautatietykistöään hyvän rautatieverkkonsa turvin. Sodassa Ranskaa vastaan he saivat sotasaaliiksi ranskalaisia rautatietykkejä, joita käytettiin myöhemmin muun muassa operaatio Barbarossassa. Lisäksi he valmistivat myös omia rautatietykkejä, joiden kehittely oli alkanut jo ennen toista maailmansotaa. Saksalaisten käyttämät kaliiperit olivat: 15 cm, 17 cm, 20,3 cm, 21 cm, 28 cm ja 80 cm.

20,3-senttisissä tykissä ei ollut tykkitornia, sillä ne kykenivät ampumaan vain eteenpäin. 1920-luvun lopussa saksalaiset keksivät Vögele-kääntöpöydän, jonka avulla tykeillä pystyttiin ampumaan joka suuntaan. Näin tykit saavuttivat laajan ampumasektorin, mutta kääntöpöytä piti ensin tuoda paikalle ja koota. Rautatietykeillä pystyttiin tähtäämään myös ampumalla tietystä kohdasta (loivassa) mutkassa.

28 senttimetrin rautatietykkejä valmistettiin kaksi kappaletta — Robert ja Leopold. Niiden kantama oli 59–62 km, ja ne painoivat 218 tonnia. Niillä kyettiin ampumaan noin 8 laukausta tunnissa. Liittoutuneet löysivät Anzio Anniena tunnetun tykkiparin tuhottuna ja kuljettivat jäänteet Yhdysvaltoihin, missä niistä koottiin yksi kokonainen rautatietykki. Se on nykyään museossa näytteillä.

Lisäksi valmistettiin kaksi 80 cm:n tykkiä, jotka nimettiin Schwerer Gustaviksi (raskas Gustav). Miehistö kutsui tykkejä lempinimellä Dora. Kruppin tehtaat valmistivat Gustavit ja nimesivät ne tehtaan omistajan mukaan. Ne eivät ehtineet kunnolla sotaan mukaan — Ranska vallattiin nopeasti ja Maginot-linja selvisi hirviöaseiden pommituksilta, ja Puolakin kukistui ennen kuin tykit olivat valmiita. Schwerer Gustav ampui 48 laukausta kohti Sevastopolia, mutta yksi ammusvarastoon ammutusta kahdeksasta kranaatista tuhosi 30 metriä maan alla sijainneen varaston. Gustav kykeni ampumaan kahdentyyppisiä kranaatteja: neljän tonnin kranaatteja, joita pystyttiin ampumaan melkein 50 kilometrin päähän ja seitsemän tonnin betoninmurtajia, jotka lensivät 37 kilometrin päähän. Gustavin tarkoitus oli pommittaa Stalingradia, mutta todennäköisesti sillä ei ehditty ampua laukaustakaan. Schwerer Gustavit olivat niin raskaita, että ne tarvitsivat kaksi raideparia liikkuakseen. Molemmat tykit tuotiin palasina asemiinsa. Gustav painoi 1 350 tonnia, ja sen kokoaminen kesti kuukauden. Tykkimiehistöä oli 500, mutta kaikkiaan 1 420 miestä kenraalimajurin alaisena huolehti tykistä.

Kumpikaan 80 cm:n tykeistä ei selvinnyt sodasta ehjänä, sillä saksalaiset tuhosivat ne itse, jotta tykit eivät päätyisi liittoutuneiden käsiin. Schwerer Gustavin saattoivat tosin tuhota myös liittoutuneiden ilmahyökkäykset.

Rautatietykistö Suomessa

Suomessa oli jo Suomen sisällissodan aikana käytössä rautatietykistöä. Toisen maailmansodan aikana Suomella oli yhteensä kolme sotasaalisalkuperää ollutta järeää tai raskasta rautatiepatteria sekä muutamia itse rakennettuja. Viipurin ns. Aavetykki oli kuuden tuuman rautatietykki, joka tulitti kaupunkia Perkjärven asemalta käsin. Hankoon vuokra-aikana tuodut järeät patterit olivat samoin rautatietykkejä; muillakin rintamaosilla ne edustivat nopeasti liikuteltavaa järeää tykistöä. Kaksi sotasaalispatteria palautettiin venäläisille sodan jälkeen ja loput romutettiin hiljalleen.

Venäläisille palautettu Hangon 305 mm rautatietykki on huonokuntoisena esillä Moskovassa voiton puistossa.

Suomalainen rautatietykistö

305/52 ORaut 305 millimetrin 52 kaliiperin järeä rautatiekanuuna mallia Obuhov. Käytössä 1943–1944.
180/57 NRaut 180 millimetrin 57 kaliiperin raskas rautatiekanuuna mallia N(Neuvostoliitto). Käytössä 1941–1944.
152/45 CRaut 152 millimetrin 45 kaliiperin raskas rautatiekanuuna mallia Canet. Käytössä 1924–1964.
130/50 NRaut 130 millimetrin 50 kaliiperin raskas rautatiekanuuna mallia N(Neuvostoliitto). Käytössä 1964–1972.

Suomen rautatiepatteristo jatkosodan aikana.

1 Rautatiepatteri 4 kappaletta 180/57 NRaut tykkejä.
2 Rautatiepatteri 4 kappaletta 152/45C tykkejä.
3 Rautatiepatteri 3 kappaletta 305/52 ORaut tykkejä.

Rakenne

Tykkivaunuihin liittyi erilaisia tukijärjestelmiä, joko maahan tuettavat tukitangot eli kannukset tai ns. tykkipiha eli puolipyöreät saranoidut metallikehikot jotka laskettiin tykkivaunun sivuilta maahan vakauttamaan vaunua ammunnan aikana. Kun vielä vaunu kiinnitettiin kiskoihin ja ammus- sekä generaattorivaunut kytkettiin antamaan lisää painoa, niin jopa 305 mm tykeillä voitiin ampua kiskotuksen suuntaisessa kapeahkossa sektorissa. Tällaisen rakennelman kokosi ja saattoi siirtokuntoon parissa tunnissa eli huomattavan paljon hitaammin kuin raskaimmat kumipyörillä tai teloilla liikkuvat kenttätykit, mutta aikatappio otettiin monin kerroin takaisin siirto-osuuksilla.

Vaikka tykkivaunua varten olisikin jouduttu rakentamaan erillisiä pistoraiteita ja/tai tukialustoja – kuten muun muassa Hangossa tehtiin - aikaetu oli ylivertainen.

Katso myös

Lähteet

Paulaharju, Jyri: Rautatietykit - menneisyyden jättiläiset. Parola: Panssarimuseo, 2011. ISBN 978-952-92-9608-8
Zaloga, Steven J & Dennis, Peter: Railway Guns of World War II. Oxford: Osprey Publishing, 2016. ISBN 978-1-4728-1068-7 (englanniksi)

Aiheesta muualla

Majuri E. Ahlfors : Rautatietykeistä. Historiaa, rakennetta, käyttöä ja vaikka mitä, Hakkapeliitta, 25.01.1930, nro 4, s. 12, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot