Rautatiemania

Rautatiemania oli spekulatiivisten sijoittajien äkillinen innostus rautateiden rakentamiseen 1830- ja 1840-lukujen Britanniassa. Tapahtumat noudattivat vastaavista talouskuplista tuttua kaavaa. Kun rautatieyhtiöiden osakkeiden arvo epärealististen tuotto-odotusten siivittämänä nousi, yhä useampi sijoittaja oli valmis panostamaan niihin entistä enemmän rahaa. Lopulta seurauksena oli väistämätön romahdus.[1] Rautatiemania saavutti huippunsa vuonna 1846, jolloin perustetut rautatieyhtiöt suunnittelivat yhteensä jopa 15 300:n uuden ratakilometrin rakentamista Britanniaan. Noin kolmannes suunnitelmista jäi toteuttamatta johtuen joko rautatieyhtiön kaatumisesta huonoon taloudenpitoon, suurempien rautatieyhtiöiden ostettua pienemmän kilpailijan pois tai että kyseessä oli pelkkä rahankeräämiseen tarkoitettu huijaus.

Vuonna 1840 avattua Brightonin rautatieasemaa esittävä aikakauden piirros

Maailman ensimmäinen moderni rautatie avattiin Liverpoolin ja Manchesterin välille vuonna 1830 ja se osoittautui menestykseksi.[2] 1840-luvun alussa talous kehittyi Britanniassa suotuisasti ja teollisuustuotanto kasvoi. Englannin pankki laski sijoittajien aiemmin suosimien obligaatioiden korkotasoa, saaden sijoittajat etsimään uusia paremmin tuottavia kohteita. Koska sijoittajat panostivat vakaina sijoituksina pidettyihin tuottoisten rautatieyhtiöiden osakkeisiin, niiden hinta nousi. Britanniassa teollinen vallankumous oli luonut vauraan keskiluokan, jolla oli mahdollisuuksia ja halua sijoittaa. Rautatieyhtiöiden osakkeisiin sijoittaminen koettiin varmana keinona moninkertaistaa pääoma. Rautatieyhtiöiden äkisti nousseet osakekurssit innostivat entistä laajempaa joukkoa sijoittamaan entistä enemmän rahaa. Muiden vastaavien talouskuplien tapaan, itseään ruokkiva rautatiemania perustui katteettomiin tuotto-odotuksiin, jolloin romahdus oli ennen pitkää väistämättä edessä. Kymmenien rautatieyhtiöiden aloitettua toimintansa ne tuottivat jatkuvia tappiota. Tällöin sijoittajat saivat huomata, etteivät kaikki rautatiet suinkaan olleet tuottoisia eikä rautatien rakentaminen niin yksinkertaista kuin heille oli luvattu.

Vuonna 1845 Englannin pankin nostaessa korkotasoa sijoitusvirrat suuntautuivat jälleen obligaatioihin, pois rautatietoiminnasta. Rautatieosakkeiden indeksin huippu saavutettiin 8. elokuuta 1845[2], minkä jälkeen niiden arvo alkoi kiihtyvällä vauhdilla pudota. Kun romahdus tapahtui, kaupankäynti päättyi kuvaannollisesti kuin seinään. Tämä jätti lukuisat rautatieyhtiöt kokonaan vaille rahoitusta ja vielä useammat sijoittajat puille paljaille osakkeiden muututtua arvottomiksi.

Monien rautatieyhtiöiden romahtamisesta huolimatta niiden rakentamat rautatieverkostot jäivät jäljelle. Suuremmat romahdukselta välttyneet rautatieyhtiöt ostivat kaatuneita rataosuuksia tarjoamalla niistä huomattavasti reaaliarvoa alhaisempia summia, vaihtoehtona sille että niihin sijoittaneet olisivat menettäneet kokonaan rahansa.

LähteetMuokkaa

  1. Chancellor, Edward: Bubbles: a Victorian lesson in mania Financial Times. 11.4.2020. Viitattu 20.9.2020. (englanniksi)
  2. a b Campbell, Gareth; Turner, John D.: Dispelling the Myth of the Naive Investor during the British Railway Mania, 1845—1846. The Business History Review, 2016, nro 86. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)

Aiheesta muuallaMuokkaa