Rautarouva (sähkölinja)
Rautarouva on Suomen kantaverkon ensimmäisenä valmistuneen 110 kV osuuden (myös Rautarouva-linja tai Rautarouvajohto) ja sen pylvästyypin kutsumanimi. Pääosin itä-länsisuuntainen voimalinja yhdisti Imatran vesivoimalaitoksen Viipuriin sekä Hikiän kautta Turkuun ja Helsinkiin. Linjan yhteispituus oli noin 560 km.[1]
Fingrid uusi 1920-luvulla rakennetun Rautarouva-linjan vaiheittain 2000-luvun alusta alkaen. Viimeinen alkuperäinen Rautarouva-pylväs purettiin 19.12.2019 Orimattilassa.[2] Yksi Imatra–Lappeenranta -voimajohdon Rautarouva-pylväs on entistetty ja pystytetty vuonna 2002 Imatralle Imatrankoskentien ja Vuoksentien kiertoliittymään. Museopylvään yövalaistuksen on suunnitellut Ilkka Volanen.[3][4][5]
Rakentaminen muokkaa
Rautarouva-linjan rakennustyöt aloitettiin vuonna 1925, mutta hanke oli pantu alulle jo ennen Suomen itsenäistymistä. Suomen suuriruhtinaskunnan viimeinen, pari kuukautta istunut Setälän senaatti asetti lokakuussa 1917 koskivoimakomitean, jonka tehtäväksi tuli valmistella Imatrankosken valjastaminen sähköntuotantoon. Eduskunta teki asiasta päätöksen vuonna 1921, ja voimalan rakennustyöt alkoivat vuonna 1923. Aluksi koskivoimakomitea kaavaili sähkön siirtoa Imatralta enintään 130 kilometrin päähän Kouvola–Kotka -linjalle, mutta pian todettiin, että jättiläismäinen voimalainvestointi ei olisi kannattava, ellei Imatran tuottamaa sähköä siirrettäisi Suomen suurimpiin kulutuskeskuksiin Viipuriin, Helsinkiin ja Turkuun.[6] Noin 560 kilometrin pituiselle linjalle voimajohtoja kannattelemaan tarvittiin lähes 2 000 pylvästä.[1]
Kannatuspylvääksi suunnitteli diplomi-insinööri Niilo Saarivirta ristiinharustetun, kahdesta jalasta ja niiden välisestä poikkipalkista eli orresta muodostuvan teräsportaalin. Pylvästyyppi sai kutsumanimen Rautarouva. Pylvään massa oli aluksi lähes kolme tonnia, mistä se saatiin pudotettua lähes puoleen. Peruspylvään lisäksi noin kilometrin välein tarvittiin tukevampia kiinnityspylväitä, ja rautateiden sekä vesireittien ylityksiin erikoispylväitä. Pylväät ja johtimet valmistettiin Suomessa. Eristimet, johdinten liitokset ja liitoskoneet tilattiin Kanadasta ja Saksasta.[7]
Linjaa varten hankittavat maa-alueet jouduttiin monasti pakkolunastamaan maanomistajilta. Puut kaadettiin linjaa varten leveältä alueelta, vaikka voimajohdot kulkivat puiden latvoja korkeammalla.[7]
Pylväiden pystytystyö oli käsityövaltaista. Kaikki materiaalit oli kuljetettava asennuspaikalle hevospelillä ja anturakuopat kaivettava käsivoimin, lapiolla ja hakulla. Käsikäyttöisellä myllyllä sekoitettua perustusbetonia tarvittiin keskimäärin noin 15 kuutiometriä pylvästä kohden.[7]
Rautarouva-pylväät kuljetettiin paikoilleen kolmessa osassa junalla, kuorma-autolla ja lopulta hevoskärryllä. Jalat kiinnitettiin ja pylväs koottiin saksipukkien ja käsivintturin avulla. Orsi nostettiin paikalleen jalkojen yläpäähän kiinnitetyillä veivattavilla nostokurjilla. Lopuksi pylväät suojattiin ruosteelta lyijymaalikerroksella.[7]
Vaativin työvaihe eli johtimien asennus käynnistyi keväällä 1927. Johtokelat vietiin linjalle lähinnä hevosvetoisesti, mutta johtimien kiristämiseen käytettiin moottoroituja koneitakin.[7] Rautarouva otettiin käyttöön 1929.[1]
Voimalinjan jännitteeksi valittiin Ruotsin mallin mukaan 110 kilovolttia. Rautarouvan toimitusvarmuudelle asetettiin alusta lähtien ankarat vaatimukset. Linjan pylväät oli koottu käsityönä niittaamalla ja suojattu lyijymaalilla. Linjaa pitkin käveli tai hiihti johtovartioita, joiden tehtävänä oli valvoa linjaa sitä mahdollisesti uhkaavilta vaaroilta. Alkuperäiset kuparijohtimet vaihdettiin teräsvahvisteisiin alumiinijohtimiin 1960-luvulla. Viimeisinä vuosina Rautarouva-pylväiden kunto tarkistettiin yksitellen joka toinen vuosi.[6]
Uusiminen muokkaa
Ikääntyneen Rautarouvan kunnossapito alkoi olla kannattamatonta,[8][2] ja linja uusittiin vaiheittain 2000-luvun alusta alkaen.[1] Rautarouvan viimeinen 1920-luvulta peräisin oleva osuus, Hikiä–Orimattila, uusittiin 2017–2019.[9][2] Uudistuksen kokonaiskustannus oli noin 135 miljoonaa euroa.[1] Linja on uudistuksen jälkeen suurelta osin vanhalla paikallaan, mutta uusiakin linjauksia on tehty kymmeniä kilometrejä. Uudistuksen myötä vanhat pylväät korvattiin uusilla. Peltomaalle osuvat pylväät ovat yleensä ns. peltopylväitä, joissa ei ole harusvaijereita maanpinnan läheisyydessä.[9][10][2]
Rautarouva-linjaukseen on joillekin osuuksille rakennettu rinnakkainen 400 kV linja.[8][2] Rautarouvan uudistuksessa 110 ja 400 kilovoltin johdot ripustettiin yhteispylväisiin maankäytön tehostamiseksi.[8][10][2]
Katso myös muokkaa
- Suomen sähköverkko (etenkin Historia-osio)
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e Historiallisen hankkeen viimeisen osan urakoi Empower 14.9.2017. Fingrid. Arkistoitu 18.11.2017. Viitattu 17.11.2017.
- ↑ a b c d e f Rautarouvan viimeinen pylväs kaadettu Tiedotteet. 20.12.2019. Fingrid. Viitattu 27.1.2021.
- ↑ Fingrid Oyj – Tilinpäätös 1.1.2002-31.12.2002 (Sivu 6) 10.2.2003. Fingrid Oyj. Viitattu 14.6.2020.
- ↑ Fingrid Oyj – Vuosikertomus 2002 (Sivu 12) 10.2.2003. Fingrid Oyj. Viitattu 14.6.2020.
- ↑ Museopylväs yövalaistuksessa 13.8.2015. Fingrid Oyj. Viitattu 14.6.2020.
- ↑ a b Pasi Jaakkonen: Uusi uljas Rautarouva. Ilta-Sanomat 13. lokakuuta 2018, Plus-liite s. 8–11. Helsinki: Sanoma Media.
- ↑ a b c d e Tuomas Marjamäki: Näin rakennettiin Rautarouva 20.2.2019. Fingrid. Viitattu 27.1.2021.
- ↑ a b c Aaltonen, Laura: Hikiä Forssa 400 + 110 kV voimajohdon rakentaminen (Slide 3–6) Slideplayer. 4.10.2013. Fingrid. Viitattu 17.11.2017.
- ↑ a b Hikiä - Orimattila -voimajohto 2017. Fingrid. Arkistoitu 8.3.2017. Viitattu 17.11.2017.
- ↑ a b Hikiä - Forssa -voimajohto Fingrid. Arkistoitu 26.3.2016. Viitattu 17.11.2017.
Kirjallisuutta muokkaa
- Räisänen, Riitta: Linjanvetoa. Vantaa: Imatran Voima Oy, 1990. ISBN 951-8928-43-6.
Aiheesta muualla muokkaa
- Välimaa, Keijo: Rautarouvan uusiminen 3.5.2016. Fingrid.