Puolan parlamenttivaalit 1989

Puolan parlamentin vaalit 1989 olivat kymmenennet Puolan kansan­tasa­vallan parlamentin vaalit ja yhdennet­toista vaalit sen jälkeen, kun kommunistit toisen maailman­sodan jälkeen vuonna 1945 nousivat maassa valtaan. Vaalien ensimmäinen kierros pidettiin sunnun­taina 4. kesäkuuta 1989, toinen kaksi viikkoa myöhemmin 18. kesäkuuta.[1] Toisella kierroksella täytettiin 35 Sejmin edustajapaikkaa, jotka ensimmäisellä kierroksella jäivät täyttämättä.[1]

Puolan parlamenttivaalit 1989
Puola
1985 ←
4. kesäkuuta 1989 (1. kierros),
18. kesäkuuta 1989 (2. kierros)

→ 1991

  Wojciech Jaruzelski 1987.jpg Lech Wałęsa prezydent RP.jpg No photo available.svg
Puolue Puolan yhdistynyt työväenpuolue Solidaarisuus -kansalaiskomitea Yhdistynyt Kansanpuolue
Kannatus 37,6 % 35,0 % 16,5 %

 
Puolue Demokraattinen puolue PAX-liitto Kristillis-sosiaalinen unioni
Kannatus 5,8 % 2,1 % 1,7 %

Vaalit olivat ensimmäiset kommunistien valtaan­tulon jälkeen, joissa edes osa Sejmin jäsenistä valittiin yleisillä ja vapailla vaaleilla.[1] Näiden paikkojen osalta Solidaarisuus-liike (puol. Solidarność) sai ylivoimaisen vaalivoiton, mikä osaltaan johti kommunismin romahdukseen Puolassa. Vaalien jälkeen Puolasta tuli ensimmäinen silloisen itä­blokin maa, jossa vapaasti valittu kansan­edustus­laitos sai todellista valtaa.[2] Vaikka vaalit eivät olleetkaan täysin demo­kraattiset, pitkälti niiden ansioista Puolaan voitiin muodostaa Tadeusz Mazowieckin hallitus, ja sekä Puolassa että muissa Keski- ja Itä-Euroopan maissa voitiin seuraavien kuukausien aikana siirtyä demo­kratiaan, minkä Puolan vuoden 1991 vaalien jälkeen voitiin jo todeta tapahtuneen.[3][4][5]

Sisällysluettelo

TaustaMuokkaa

Touko- ja elokuussa 1988 Puolassa puhkesi suuri joukko työläisten lakkoja. Lakot ja mielen­osoitukset jatkuivat koko kevään ja kesän ja päättyivät syyskuussa 1988. Tapaukset järisyttivät maan kommunisti­hallitusta siinä määrin, että sen oli pakko ryhtyä keskustelmenaan poliittisestikin merkittäväksi tekijäksi kasvaneen Solidaarisuus-liikkeen, "epävirallisten" ammattiyhdistyten tunnustamisesta.[6] Myöhemmin samana vuonna hallitus päättikin neuvotella opposition kanssa,[7] mikä avasi tien vuonna 1989 käytyihin pyöreän pöydän neuvotteluihin, joissa asiasta päästiin sopimukseen. Jälkimmäinen, paljon laajempi lakkoaalto elokuussa 1988 oli yllätys sekä hallitukselle että Solidaarisuuden johtajille, jotka eivät olleet odottaneet niin laajaa liikehdintää. Lakkoja järjestivät pääasiassa paikalliset aktivistit, jotka eivät tienneet, että liikkeen johtajat Varsovassa olivat jo aloittaneet salaiset neuvottelut kommunistien kanssa.[8]

Neuvotteluissa hallitseva kommunistinen Puolan yhdistynyt työväenpuolue (PZPR) ja Solidaarisuus-liike pääsivät sopimukseen, joka allekirjoitettiin lopullisesti 4. huhtikuuta 1989. Sen tuloksena todellinen poliittinen valta oli siirrettävä uudistetulle kaksi­kamariselle parlamentille, sejmille, sekä uudelleen perustetulle Puolan senaatille, ja samalla perustettiin uudestaan Puolan presidentin virka, jonka haltija saisi ylimmän toimeen­pano­vallan. Solidaarisuudesta tuli laillinen poliittinen puolue: 7. huhtikuuta 1989 silloinen parlamentti muutti Puolan perustus­lakia ja vaali­lakia (huhtikuun uudistukset, puol. Nowela kwietniowa), ja 17. huhtikuuta Puolan korkein oikeus rekisteröin Solidaarisuuden uudestaan.[9][10] Pian sopimuksen allekirjoituksen jälkeen Solidaarisuuden johtaja Lech Wałęsa matkusti Roomaan, jossa hän tapasi puolalaisen paavi Johannes Paavali II:n.[10]

Pyöreän pöydän neuvottelujen ehkä tärkein päätös oli sallia osittain vapaiden vaalien pitäminen Puolassa. [11]

Täysin vapaat vaalit luvattiin pitää "neljän vuoden kuluessa."[10] Kaikki Puolan uudestaan perustetun senaatin jäsenet oli valittava demokraattisesti, samoin 161 Sejmin jäsentä eli 35 prosenttia sen kaikista jäsenistä.[11] Loput 65 % paikoista oli varattu Puolan yhdistyneelle työväenpuolueelle (PZPR) ja sen sateellittipuolueille, joita olivat Yhdistynyt Kansan­puolue (ZSL), Demokraattinen puolue (SD) ja kommunistisesti suunaun) ja pienet kommunistisesti suuntautuneet katoliset puolueet.[11]

Lisäksi 35 paikkaa oli täytettävä valtakunnallisen ehdokaslistan kautta, ja kaikki nämä paikat oli varattu Yhdistyneen työ­väen­puolueen ehdokkaille edellyttäen, että he saivat ensimmäisellä kierroksella vähintään 50 prosentin kannatuksen.[1][10] Tämän tarkoitus oli taata, että puolueen huomattavimmat johtajat tulisivat valituiksi. Mikäli näin suurta kannatusta ei saatu, nämä paikat oli määrä täyttää vaalin toisella kierroksella.[1]

Vaalien tulos oli pitkälti ennakoimaton, eivätkä niiden edellä järjestetyt mieli­pide­tiedustelut antaneet luotettavaa tietoa.[12] Itse asiassa Puolassa ei ollut ollutkaan täysin rehellisiä vaaleja 1920-luvun jälkeen, minkä vuoksi ei ollut juuri ennakkotapauksiakaan, joista olisi voitu tehdä päätelmiä.[10] Edelliset vaalit, joissa oli kilpailevia ehdokkaita, oli pidetty vuonna 1947, ja silloinkin kommunistit harjoittivat väkivaltaa ja vilppiä vaaleissa.[11] Tällä kertaa kommunistit ja Solidaarisuuden edustajat kilpailivat monista paikoista avoimesti ja melko rehellisesti, samoin kuin joissakin tapauksissa useat kommunistien ehdokkaat keskenäänkin.[11] Vaikka sensuuri oli yhä voimassa, opposition sallittiin kampanjoida paljon entistä vapaammin. Sen sallittiin perustaa uusi sanoma­lehti, Gazeta Wyborcza, ja aloittaa Tygodnik Solidarność-lehden julkaiseminen uudestaan.[9] Solidaarisuus-liikkeen sallittiin myös esiintyä Puolan televisiossa (Telewizja Polska) kaikkiaan 23 % vaali­ohjelmille varatusta ajasta. [13] Myöskään sen taloudellista tukemista ei rajoitettu.[11] Oli selvää, että kommunistit olivat epäsuosittuja, mutta ei ollut selviä lukuja siitä, kuinka alas heidän kannatuksensa vajoaisi. Jokseenkin epäonnistunut tutkimus huhtikuussa muutamia päiviä pyöreän pöydän sopimuksen alle­kirjoittamisen jälkeen viittasi siihen, että 60 % haasta­telluista haluaisi Solidaarisuuden ryhtyvän yhteis­työhön hallituksen kanssa.[12] Viikkoa myöhemmin toinen, senaatin vaaleja koskenut kyselytutkimus osoitti, että 48 % kannatti oppositiota, 14 % kommunisti­hallitusta ja 38 % ei osannut sanoa.[12] Näissä oloissa molemmat osa­puolet kohtasivat ilmiön, johon maassa ei ollut totuttu: vaalikampanjat.[12] Kommunistit tiesivät, että heille oli taattu 65 % paikoista, ja he odottivat vaikeaa mutta voitettavissa olevaa kilpailua; itse asiassa heitä huolestutti "liian suuren voiton" mahdollisuus - he toivoivat edes jotakin oppositiota, joka voisi legitimoida heidän hallituksen kansallisella ja kansainvälisellä tasolla.[12] Kommunisti­hallitus valvoi yhä suurinta osaa tiedotusvälineistä ja asetti ehdokkaikseen tunnettuja urheilijoita ja televisio­esiintyjiä sekä menestyneitä paikallisesti tunnettuja henkilöitä ja liikemiehiä.[13] Muutamat opposition jäsenet pelkäsivät, että tällä menettelyllä hallitus voisi saada vähemmän koulutetuilta äänestäjiltä niin paljon ääniä, että se tällä tavoin saisi kaipaamansa legitimeetin. Vain muutamaa päivää ennen kesäkuun 4. päivän vaaleja puolueen keskus­komitea pohti, miten läntinen maailma reagoisi, jos Solidaarisuus ei saisi yhtään parlamenttipaikkaa. Samaan aikaan Solidaarisuuden johtajat yrittivät kehittää sääntöjä puolueisiin kuulumattomia parlamentin jäseniä varten kommunistien hallitsemassa parlamentissa, sillä Solidaarisuuden ei uskottu saavan enempää kuin 20 paikkaa. Solidaarisuus valitteli myös, että vaali­piiri­jako oli muodostettu sille epä­suotuisaksi.[11]

TuloksetMuokkaa

Äänestys­prosentti oli yllättävän alhainen: vain 62,7% ensimmäisellä ja 25 % toisella kierroksella.[14]

Sejmin vaalien tulokset::[15]

Puolue Paikkoja
Puolan yhdistynyt työväenpuolue 173
Solidaarisuuden kansalaiskomitea 161
Yhdistynyt kansanpuolue 76
Demokraattinen puolue 27
PAX-liitto 10
Kristillis-sosiaalinen unioni 8
Puolan katolis-sosiaalinen liitto 5

Senaatin vaalien tulokset:[15]

Puolue Paikkoja
Solidaarisuuden kansalaiskomitea 99
riippumattomat 1

Tulos oli suuri yllätys sekä hallitsevalle työväen­puolueelle että Solidaarisuudelle.[16] Solidaarisuuden vaalikampanja onnistui paljon odotettua paremmin.[17] Vaalit 4. kesä­kuuta ja niiden toinen kierros 18. kesä­kuuta 1989 toivat Solidaari­suudelle tavattoman vaalivoiton: 99 % kaikista senaatin paikoista ja Sejmissäkin suurimman mahdollisen määrän.[14] Senaatin 100 paikasta 99 kuului nyt Solidaaririsuudelle ja yksi eräälle sitoutu­matto­malle jäsenelle.[14] Niistä 35 valta­kunnan­laajuiselta listalta valittavasta paikasta, joista Solidaarisuus ei saanut kilpailla, vain yhden sai ensimmäisellä kierroksella kommunistien ehdokas (Adam Zieliński) ja yhden satelliitti­puolueen ehdokas; kukaan muu ei saanut tarvittavaa 50 %:n enemmistöä.[10] Kommunistit saivat jonkin verran paikkoja takaisin toiselle kierrokselle, mutta ensimmäinen kierros oli heille niin nöyryyttävä[15], että sen psykologista vaikutusta on sanottu "järkyttäväksi".[10] Norman Davies arvioi, että vaalin tulos osoitti kommunistien todellisen kannatuksen Puolassa olleen 3 ja 4 %:n välillä.[10] Kaikkiaan Solidaarisuus sai 160 paikkaa niistä 161:stä, joihin edustaja voitiin vapaasti valita.[14] Ainoa Soli­daari­suuden ehdokas, joka ei tullut valituksi, piti tappionsa syynä sitä, ettei hän ollut saanut tilaisuutta ottaa vaaleja varten valo­kuvaa yhdessä Wałęsan kanssa, mihin kaikille muille Soli­daari­suuden ehdokkaille oli tarjoutunut mahdollisuus.[10]

Solidaarisuus onnistui saamaan suurimman mahdollisen määrän, 35 % paikoista, kun taas jäljellä olevat 65 % jaettiin kommunistien ja heidän satelliitti­puolueidensa kesken (PZPR 37,6 ¤, ZSL 16,5 %, SD 5,8 %, loput 4 % kuuluivat pienille kommunisti­sesti suuntau­tu­neille katolisille puolueille, PAX:ille ja UchS:lle).[11] Paikkojen jakautuminen PZPR:n ja sen liittolaisten kesken oli ennalta tiedossa.[11]

Vaalien ensimmäinen kierros pidettiin samana päivänä, jolloin Kiinan kommunisti­hallitus kukisti väki­valtaisesti Taivaallisen rauhan aukion mielen­osoitukset.[10]

SeurauksetMuokkaa

Pulan yhdistynyt työväenpuolue (PZPR) ja sen perinteiset liittolaiset saivat pitää ne 65 % parlamentin paikoista, jotka niille oli taattu.[14] Sejm valtsi äänestyksellä PZPR:n sihteerin, kenraali Wojciech Jaruzelskin presidentiksi, mutta hän sai vain yhden äänen enemmistön; hän vuorostaan nimitti kenraali Czesław Kiszczakin pääministeriksi. Nämä yrittivät tarjota hallituksessa näön vuoksi Solidaarisuudelle muutamia paikkoja.[14] Solidaarisuuden johtajat saivat kuitenkin PZPR:n pitkä­aikaiset satelliitti­puolueet, SZL:N ja SD:n (jonka edustajista jotkut olivat jo saaneet Solidaarisuudelta tukea vaalien toisella kierroksella), vaihtamaan puolta ja muodostamaan kokoomus­hallituksen Solidaarisuuden kanssa.[14] PZPR, jolla oli 37,6 % paikoista, havaitsi olevansa vähemmistönä. Moskovan hylkäämänä Kiszczak erosi virastaan 14. elokuuta. Kun Jaruzelksilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin valita Solidaarisuuden jäsen pää­ministeriksi, 24. elokuuta hän nimitti tehtävään Solidaarisuuden aktivistin, Tadeusz Mazowieckin Solidaarisuuden johtaman kokoomus­hallituksen johtajaksi. Täten seurasi lyhyt kausi, jota on luonnehdittu sanoilla "Teidän presidenttinne, meidän pää­ministerimme."[2][10][14][15]

Valittua parlamenttia kutsuttiin sopimus-sejmiksi[14] sen sopimuksen mukaan, jonka Solidaarisuus ja kommunisti­hallitus olivat tehneet ja joka alkujaan oli tehnyt sen mahdolliseksi.

Vaikka vaalit eivät olleet täysin demo­kraattiset, ne avasivat tien Tadeusz Mazowieckin hallituksen muodostamiselle ja rauhan­omaiselle siirtymiselle demo­kratiaan, mikä sai vahvistuksensa, kun Lech Wałęsa vuonna 1990 valittiin Puolan presidentiksi, ja varsinkin vuoden 1991 parlamenttivaalin jälkeen.

Kansain­välisellä tasolla näitä vaaleja on pidetty tärkeänä virstan­pylväänä tiellä kohti kommunismin kukistumista Keski- ja Itä-Euroopassa "kansojen syksyn" nimellä tunnetussa tapahtuma­sarjassa (Itä-Euroopan vallankumoukset 1989).[2][3][4][5]

Solidaarisuus ei kuitenkaan pysynyt vallassa kauan, sillä se hajosi pian ja sen syrjäyttivät muut Puolaan perustetut puolueet. Tästä syystä vuoden 1989 vaalien tulosta on yleensä pidetty pikemminkin äänenä kommunismia vastaan kuin Soli­daari­suuden puolesta.[18]

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Polish legislative election, 1989

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e ”Uutiskatsaus: Puolan historialliset vaalit”, Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1990, s. 83. Otava, 1989. ISBN 951-1-10909-X.
  2. a b c Ronald J. Hill: Beyond Stalinism: Communist political evolution, s. 51. Psychology Press, 1992. ISBM 978-0-7146-3463-0.
  3. a b Geoffrey Pridham: Democratization in Eastern Europe: domestic and international perspectives, s. 176. Psychology Press, 1994. ISBN 978-0-415-11063-1. Teoksen verkkoversio.
  4. a b Olav Njølstad: The last decade of the Cold War: from conflict escalation to conflict transformation, s. 59. Psuychology Press, 2004. ISBN 978-0-7146-8539-7. Teoksen verkkoversio.
  5. a b Atsuko Ichijō, Willfried Spohn: Entangled identities: nations and Europe, s. 166. Ashgate Publishing, Ltd., 2005. ISBN 978-0-7546-4372-2. Teoksen verkkoversio.
  6. Turning the tables? Viitattu 16.5.2014.
  7. Pushing back the curtain. BBC News, Poland 1984 - 1988
  8. Andrzej Grajewski, Second August
  9. a b Wojciech Roszkowski: Najnowsza historia Polski 1980–2002, s. 102. Varsova: Świat Książki, 2003. ISBN 83-7391-086-7.
  10. a b c d e f g h i j k Norman Davies: God's Playground: 1795 to the present, s. 503–504. Columbia University Press, 2005. ISBN 978-0-231-12819-3. Teoksen verkkoversio.
  11. a b c d e f g h i Marjorie Castle: Triggering Communism's Collapse: Perceptions and Power in Poland's Transition, s. 146-148. Rowman & Littlefield, 2005. ISBN 978-978-0-7425-2515-3. Teoksen verkkoversio.
  12. a b c d e Marjorie Castle: Triggering Communism's Collapse: Perceptions and Power in Poland's Transition, s. 154-155. Rowman & Littlefield, 2005. ISBN 978-0-7425-2515-3. Teoksen verkkoversio.
  13. a b Marjorie Castle: Triggering Communism's Collapse: Perceptions and Power in Poland's Transition, s. 168-169. Rowman & Littlefield, 2005. ISBN 978-0-7425-2515-3. Teoksen verkkoversio.
  14. a b c d e f g h i M. B. B. Bikupski, James S. Pula, Piotr J. W. Wróbel: ”Rebuilding Democracy in Poland”, The Origins of Modern Polish Democracy. Ohio University Press, 2010. ISBN 978-0-8214-1892-5. Teoksen verkkoversio.
  15. a b c d George Sanford: Democratic government in Poland: constitutional politics since 1989, s. 55. Palgrave Macmillan, 2002. ISBN 978-0-333-77475-5. Teoksen verkkoversio.
  16. Samuel P. Huntington: The third wave: democratization in the late twentieth century, s. 177. University of Oklahoma Press, 1991. ISBN 978-0-8061-2516-9. Teoksen verkkoversio.
  17. Marjorie Castle: Triggering Communism's Collapse: Perceptions and Power in Poland's Transition, s. 189. Rowman & Littlefield, 2005. ISBN 978-0-7425-2515-3. Teoksen verkkoversio.
  18. Arista Maria Cirtautas: The Polish solidarity movement: revolution, democracy and natural rights, s. 205. Psychology Press, 1997. USBN 978-0-415-16940-0. Teoksen verkkoversio.