Wikipedia

Puna-ailakki

putkilokasvilaji

Puna-ailakki (Silene dioica, syn. Melandrium rubrum, M. silvestre, M. diurnum, M. dioicum) on Euroopassa ja Suomessa yleinen magentanpunainen kuivan paikan kasvi.

Puna-ailakki
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Caryophyllales
Heimo: Kohokkikasvit Caryophyllaceae
Suku: Kohokit Silene
Laji: dioica
Kaksiosainen nimi

Silene dioica
(L.) Clairville

Synonyymit
  • Melandrium dioicum
  • Melandrium diurnum
  • Melandrium rubrum
  • Melandrium silvestre
Katso myös

  Puna-ailakki Wikispeciesissä
  Puna-ailakki Commonsissa

Ulkonäkö ja koko muokkaa

 
Puna-ailakki kuvattuna Johann Georg Sturmin teoksessa Deutschlands Flora in Abbildungen (1796).

Puna-ailakki kasvaa 20–60 cm korkeaksi. Yläosastaan tummanpunainen ja pehmeäkarvainen varsi on pysty tai koheneva, haaraton tai vähähaarainen. Kasvin lehdet vaihtelevat muodoltaan soikeista vastapuikeisiin ja ovat 3–8 cm pitkiä.

Kukat ovat magentanpunaiset tai joskus harvoin valkoiset ja halkaisijaltaan noin 2 cm. Kukan verhiö ja teriö ovat viisilehtisiä. Verhiö on ulkoverhiötön, punakarvainen ja soikea. Teriö on lisäteriöllinen ja väriltään punainen. Terälehtien lapa on syvään kaksihalkoinen ja niiden liuskat ovat 2–6 mm leveitä. Puna-ailakin kukat ovat kaksikotisia, eli heteet ja emit sijaitsevat eri yksilöissä. Puna-ailakki kukkii Suomessa kesä-elokuussa.

Hedelmä on tynnyrimäinen kota.[1][2]

Puna-ailakista tunnetaan ainakin kolmea eri muunnosta, var. dioica, var. serpentinicola ja var. smithii.[3]

Puna-ailakki saattaa joskus risteytyä valkoailakin (S. latifolia) kanssa. Risteymä on kantalajejaan kookkaampi ja vankempi. Kukat ovat tavallisesti vaaleanpunaisia tai vaalean violetinpunaisia.[4]

Levinneisyys muokkaa

Puna-ailakkia tavataan Pohjois-Espanjasta Länsi-Venäjälle. Etelässä levinneisyysalue ulottuu Keski-Italiaan, Pohjois-Kreikkaan ja Romaniaan, pohjoisessa Britteinsaarille ja Fennoskandiaan. Lajia kasvaa myös Islannissa ja Etelä-Venäjällä Kaukasuksen alueella. Satunnaisia esiintymiä sillä on Keski-Aasiassa ja Siperian länsiosissa. Pohjois-Amerikassa puna-ailakki on vieraslaji, jota tavataan lähinnä itärannikolla. Laji on kulkeutunut myös Uuteen-Seelantiin.[3]

Suomessa puna-ailakkia tavataan koko maassa. Laji on yleinen pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta.[5] Se on alkuperäinen kasvi Länsi-Suomessa, mutta levinnyt 1900-luvulla itään ja pohjoiseen ihmisen mukana sekä heinänsiemenen joukossa että koriste- ja rohdoskasvina.[6]

Elinympäristö muokkaa

Puna-ailakki kasvaa monenlaisilla paikoilla. Sitä tavataan esimerkiksi aurinkoisilla kedoilla ja niityillä, tervaleppäkorvissa ja -lehdoissa, metsänlaidoilla, tunturijyrkänteillä, pihoilla, joutomailla, radanvarsilla, rannoilla ja tienpientareilla.[4] Suomessa laji lienee alun perin ollut lähinnä merenrantojen tervaleppälehtojen ja -luhtien laji. Laji on näissä kasvupaikoissa niin tyypillinen, että sen mukaan on nimetty puna-ailakkityypin lehtokasvillisuusryhmä.[7]

Puna-ailakki on monen perhosen toukkien ravintokasvi.[8] Kimalaiset ja päiväperhoset imevät sen kukkien mettä.[9]

Käyttö muokkaa

Puna-ailakkia viljellään myös koristekasvina.[2]

Lähteet muokkaa

  • Helsingin kasvit – Kukkivilta kiviltä metsän syliin. Toim. Kurtto, Arto & Helynranta, Leena. Helsingin kaupungin ympäristökeskus. Yliopistopaino, Helsinki 1998.
  • Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Yliopistopaino, Helsinki 2005.
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Suuri Pohjolan kasvio. Toim. Mossberg, Bo & Stenberg, Lennart. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2005 (2003).

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Retkeilykasvio 1998, s. 118, 121.
  2. ↑ a b Suuri Pohjolan kasvio 2005, s. 150.
  3. ↑ a b Arne Anderberg: Den virtuella floran: Rödblära (Silene dioica) (myös levinneisyyskartat) Den virtuella floran. Naturhistoriska riksmuseet. Viitattu 4.9.2012. (ruotsiksi)
  4. ↑ a b Retkeilykasvio 1998, s. 121.
  5. ↑ Lampinen, R. & Lahti, T. 2017: Kasviatlas 2016. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. Kasviatlas 2016: Puna-ailakin (Silene dioica) levinneisyys Suomessa Viitattu 25.10.2017.
  6. ↑ Oulun kasvit 2005, s. 58.
  7. ↑ Helsingin kasvit 1998, s. 40.
  8. ↑ Puna-ailakki (Silene dioica) oh3bhl.com. Arkistoitu 25.10.2017. Viitattu 25.10.2017.
  9. ↑ Luontoportti: Puna-ailakki (Silene dioica) luontoportti.com. Viitattu 25.10.2017.

Kuvia muokkaa

  •  
    Puna-ailakin kukkia ja lehtiä
  •  
    Puna-ailakkikasvusto
  •  
    Puna-ailakin siemenkota ja siemeniä
  •  
    Rusoailakin eli valko- ja puna-ailakin risteymän (S. dioica × latifolia) kukka

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Puna-ailakki&oldid=21695870”