Proosa-Edda

skandinaavisten muinaistarujen kokoelma

Proosa-Edda tai Nuorempi Edda, Sturlusonin Edda tai Snorrin Edda, on skandinaavisten muinaistarujen kokoelma, jonka kirjoitti vanhojen tarinoiden pohjalta islantilainen runoilija ja poliitikko Snorri Sturluson ilmeisesti vuoden 1220 tienoilla. Kirja sisältää vanhaa tarinaperinnettä yhdenmukaiseksi kirjoitetussa muodossa.[1]

Proosa-Eddan sisältävän käsikirjoituksen kansi 1700-luvulta

Proosa-Edda muodostuu esipuheesta ja kolmesta osasta. Ensimmäinen osa Gylfaginning (”Gylfin harhanäky”) sisältää vuoropuhelun muotoon kirjoitettuja skandinaavisia myyttejä maailman syntymisestä, jumalten seikkailuista ja Ragnarökistä. Snorri kirjoitti osat Skáldskaparmál ja Háttatal runousopin käsikirjaksi aikansa runoilijoille.[2][3] Snorri lainaa välillä proosatekstinsä lomassa suoraan Edda-runoja. Joihinkin myöhempiin käsikirjoituksiin on myös lisätty näitä runoja.[4]

Proosa-Eddasta on säilynyt useita käsikirjoituksia, joista varhaisimmat kirjoitettiin 1300-luvun alussa.[4]


GylfaginningMuokkaa

Gylfaginning tai Gylvaginning (muinaisnorjaksi Gylfaginning ,”Gylfin harhanäky”) on Proosa-Eddan ensimmäinen osa. Se on skandinaavisen mytologian ja muinaisuskon kollektiivinen esitys, jossa kerrotaan mestarillisella tavalla suuri osa vanhoista muinaisskandinaavisista myyteistä, mukaan lukien Thorin matka Utgardiin, Thorin kalastusmatka, Balderin kuolema ja Ragnarök. Kuningas Gylfi (Gylve) uskoo näyssä kuulevansa kolmen jumalallisen olennon tarinoita. Esittämällä aineistonsa tällä tavoin Snorri välttää antamasta vaikutelman, että sisältö olisi historiallinen totuus, eikä häntä voida siten syyttää harhaopista. Snorrin tärkeimpinä lähteinä ovat toimineet vanhat runot, joista osa on säilynyt vanhemmassa Eddassa eli Runo-Eddassa. Gylfaginningissä kuvatut myytit olivat välttämätöntä tausta-aineistoa runonlaulajille, kun he sepittivät omia kenningejään.[3]

SkáldskaparmálMuokkaa

Skaldskaparmål (muinaisnorjaksi Skáldskaparmál "Runouden kieli") antaa ohjeita siitä, kuinka laatia kenningejä hyödyntämällä laajaa vanhojen käsitteiden ja myyttien aarreaittaa. Esimerkkeinä ovat useiden menneiden aikojen runoilijoiden säkeet.[3]

HáttatalMuokkaa

Håttatal (muinaisnorjaksi Háttatal "Runomittojen luettelo") on tutkielma muinaisnorjalaisista runomitoista, ja se sisältää myös 102 Snorrin itsensä sepittämää säettä. Nämä runot ovat näytteitä erilaisista runomitoista ja ne muodostavat yhdessä suuren runoelman, joka on laadittu Norjan kuninkaan Haakon IV Haakoninpojan ja jaarli Skule Bårdssonin kunniaksi.[3]

LähteetMuokkaa

  1. Egerkrans, Johan (kääntäjän esipuhe Ojanen, Eero, s. 8–9.): Pohjoismaiset jumalolennot, s. 8–9. Suomentanut Ojanen, Eero. Minerva, 2017 (alkuteos 2016). ISBN 978-952-312-440-0.
  2. Edda Encyclopædia Britannica. 20.7.1998. Viitattu 19.4.2017.
  3. a b c d Nordbø, Børge: Snorres Edda Store norske leksikon. snl.no. Viitattu 15.11.2020. (norjaksi)
  4. a b Clunies Ross, Margaret (toim. Larrington, Carolyne & Quinn, Judy & Schorn, Brittany): A Handbook to Eddic Poetry: Myths and Legends of Early Scandinavia, s. 26–28. Cambridge University Press, 2016. ISBN 978-1-107-13544-4.

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Snorri Sturluson: Edda: Taruopillinen alkuosa; Gylfin harhanäky. (Gylfaginning.). Porvoo: WSOY, 1911.