Poitiers’n taistelu (1356)
Poitiers’n taistelu (19. syyskuuta 1356) oli toinen kolmesta englantilaisten suuresta voitosta ranskalaisista satavuotisessa sodassa.
| Poitiers’n taistelu | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
| Tappiot | |||||||
|
Ei tiedossa |
2 000 kuollutta | ||||||
8. elokuuta 1356 aloitti Edvard Musta prinssi marssin englantilaisten tukikohdasta Akvitaniasta kohti pohjoista tarkoituksenaan auttaa keskisessä Ranskassa olevia liittolaisia ja hävittää maaseutua. Hänen englantilais-gascognelaiset joukkonsa valtasivat ja hävittivät useita kyliä ja kaupunkeja ilman mainittavaa vastarintaa, kunnes saapuivat Loire-joelle Toursiin, jonka linnaa he eivät saaneet heti vallatuksi. Tämän viivytyksen takia Juhana II saattoi saada englantilaiset kiinni. Hän kokosi armeijansa Toursista pohjoiseen sijaitsevassa Chartresissa ja jätti 20 000-30 000 sotilasta pois parantaakseen mahdollisuuksia Mustan prinssin saavuttamiseen. Tämä teki hänen armeijastaan suhteellisen samankokoisen Mustan prinssin armeijaan nähden.
Kuultuaan Ranskan armeijan olevan liikekannalla, Musta prinssi päätti vetäytyä. Hän marssi kohti etelää, mutta ranskalaiset saivat englantilaiset kiinni Poitiers’n lähellä. Crécyn taistelussa 16-vuotiaana mukana ollut Musta prinssi päätti käyttää Crécystä tuttuja taktiikoita. Hän asetti joukkonsa vahvasti puolustukselliseen muodostelmaan paikkaan, jota ympäröivät luontaiset esteet kuten metsä takana ja puro vasemmalla. Vanhan Poitiers-Bordeaux-tien kohdalle hän jätti esteeksi matkakuormansa ryöstösaaliineen suojaamaan heikkoa oikeaa sivustaansa. Kaikki miehet jalkautettiin ja jaettiin kahteen (ehkä kolmeen) osastoon ja molempiin sivustoihin asetettiin pitkäjousimiehet V-muodostelmaan (herce).
.jpg)
Hyökkäävä ranskalaisjoukko oli jaettu neljään osaan. Edessä olivat noin 300 eliittiritaria joita avustivat keihäin aseistautuneet saksalaiset palkkasotilaat. Tämän joukon oli tarkoitus rynnäköidä englantilaisia jousimiehiä päin ja eliminoida heidän aiheuttamansa uhka. Näiden jälkeen seurasi kolme osastoa jalkaväkeä (tässä tapauksessa lähinnä jalkautuneita ritareita), joita johtivat kruununperijä (Dauphin) ja myöhemmin kuningas Kaarle V, Juhana II ja Orleansin herttua.
Heti taistelun alussa englantilaiset hämäsivät esittämällä sekasortoisuutta vasemmalla sivustallaan, mikä provosoi ranskalaiset ritarit rynnäköimään kohti jousimiehiä. Jousimiehet olivat kuitenkin odottaneet tätä ja syytivät ranskalaisten ja etenkin heidän hevostensa päälle nuoliryöpyn. Itse ritarien varustus tosin oli pitkäjousille läpäisemätön, mutta hevosten varustus oli heikko sivuilta ja takaa, joten jousimiehet siirtyivät ritareiden sivuille ja tappoivat heidän hevosensa tuhoisin seurauksen; ritarien oli vetäydyttävä. Tämän jälkeen seurasi Dauphinin jalkaväkiosaston hyökkäys. Se taisteli hetken ankarasti, mutta vetäytyi takaisin järjestäytymään uudelleen. Seuraava Orleansin herttuan osasto joutui paniikkiin huomattuaan, ettei Dauphinin osasto ole mukana ja kääntyi takaisin. Tämä jätti itsensä kuninkaan johtaman osaston mottiin. Tämä oli kuitenkin voimakas joukko, ja vihollisen jousimiesten nuolet olivat lopussa. Jousimiehet liittyivät mukaan englantilaisten ritarien rintamaan, ja seurasi ankara lähitaistelu. Mustalla prinssillä oli kuitenkin yhä reservissä osasto, joka hyökkäsi sivuilta ja takaa. Ranskalaisten rivit murtuivat, he joutuivat paniikkiin, useat pakenivat, ja kuningas Juhana jäi vangiksi.
Taistelu oli paha isku ranskalaisille sekä sotilaallisesti että taloudellisesti, sillä kuningas Juhanasta jouduttiin maksamaan lunnaat, jotka vastasivat maan kahden vuoden kansantuloa.