Pohjola-aktivismilla viitataan Suomessa toisen maailmansodan jälkeen syntyneeseen, pohjoismaista puolustus- ja puolueettomuusliittoa tavoitelleeseen ryhmittymään. Vaikka Pohjola-aktivismi jäikin varsin pieneksi ja unohdetuksi ilmiöksi, vaikuttivat aktivistit avauksillaan Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun 1950- ja 1960-luvuilla.

Tausta muokkaa

Suomen ja Ruotsin välistä puolustusyhteistyötä on kaavailtu aina 1920-luvulta alkaen. Ruotsin ja vasta itsenäistyneen Suomen suhteita kalvoivat vielä Ahvenanmaan kysymys sekä Suomessa käyty kieliriita, mutta sotilaspiireissä Pohjanlahden molemmin puolin oli puolustusyhteistyöllä kuitenkin kannatusta. Vuonna 1923 Ruotsin ulkoministeri Carl Hederstierna pakotettiin eroamaan ehdotettuaan julkisesti maiden välistä puolustusliittoa, ja vuonna 1930 julkaisi joukko nuorempia ruotsalaisia upseereja Neuvostoliiton uhkaa korostavan ”Antingen eller” -pamfletin. Kirjoittajista osa oli palvellut vapaaehtoisina Suomessa jo vuonna 1918, ja he katsoivat Neuvostoliiton läheisyyden edellyttävän naapureiden välistä yhteistyötä ja liittoutumista.[1]

Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyö ajankohtaistui jälleen 1930-luvun loppupuolella, jolloin skandinaavinen suuntaus nousi Suomen ulkopolitiikan keskiöön. Vaikka puolustusliitto ei poliittisista syistä edennytkään, kävivät Suomi ja Ruotsi vuosina 1938–1939 laajoja neuvotteluja (ns. Tukholman sopimus) Ahvenanmaan linnoittamisesta ja puolustamisesta.[1]

Pohjola-aktivismi muokkaa

Suomessa pohjoismaista puolustus- ja puolueettomuusliittoa kannattanut Pohjola-aktivismi syntyi toisen maailmansodan jälkeisessä, uudessa kylmän sodan luomassa turvallisuus- ja sotilaspoliittisessa tilanteessa. Kauko Kare pitää jääkärieversti Walter Hornia hankkeen isänä; tältä oli vuonna 1948 ilmestynyt Suomen ja Euroopan asetelmia tarkastellut ”Europeisk politik” -kirjanen. Horn oli innokas pohjoismaisen puolustusliiton kannattaja, ollen aktivistien keulakuvia aina 1960-luvulle saakka.[2]

Pohjola-aktivistien tavoitteena oli ennen kaikkea Suomen, Ruotsin ja Norjan välinen puolustusliitto, joka olisi edellyttänyt niin Norjan Nato-jäsenyydestä luopumista kuin Suomenkin irtaantumista Neuvostoliiton kanssa solmimastaan YYA-sopimuksesta. Suurvaltojen tunnustaman puolueettoman pohjolan takeena olisivat aktivistien tavoitteiden mukaisesti olleet Pohjoismaiden yhdistyneet asevoimat. Pohjola-aktivistien konkreettisia hankkeita oli esimerkiksi vuonna 1961 yritys saada Yhdysvaltojen silloinen presidentti John F. Kennedy innostumaan puolueettoman pohjolan ajatuksesta ja ottamaan asia esiin neuvostojohdon kanssa käytävissä neuvotteluissa. Tämä tavoite ei kuitenkaan toteutunut tärkeämpien kylmän sodan ongelmien vietyä suurmaiden johtajien huomion. Pentti Airio jakaa pohjola-aktivismin toiminnan kahteen vaiheeseen. Ensimmäisen, vuodesta 1958 vuoteen 1963 kestäneen, vaiheen hän nimeää taustavaikuttamisen jaksoksi. Tänä aikana toiminta tapahtui ikään kuin salaseurana pääosin koti- ja ulkomaisille poliittisille ja sotilaallisille kontakteille jaettujen muistioiden kautta. Vuodesta 1964 alkaneella julkisen kirjoittelun ja mielipiteen muokkaus -jaksolla toiminta keskittyi lähinnä sanomalehtien ja kirjojen sivuille. 1960-luvun lopulla Pohjola-aktivismi alkoi hiipua johtohahmojen ja keskeisten rahoittajien ikäännyttyä.[3]

Vaikka aktivistien toiminta ei suurempaa julkisuutta juuri osakseen saanut, keräsi idea ympärilleen varsin nimekkään kannattajajoukon. Hornin lisäksi keskeisimpiä aktivisteja oli esim. urheilumies Lauri Pihkala, joka kirjoitti myös saatesanat vuonna 1969 ilmestyneeseen ”Pohjolan turvallisuus” -kirjaseen[2]. Aktivisteista suuri osa oli entisiä ammattiupseereja, muuan muassa kenraalit Lennart Oesch ja Armas-Eino Martola sekä eversti Valo Nihtilä olivat toiminnassa mukana. Kuitenkin myös SDP:n ns. asevelisiiven vaikuttajat, kuten Väinö Tanner ja Väinö Leskinen, suhtautuivat aktivisteihin myönteisesti. Jarkko Vesikansan mukaan “aktivisteja yhdisti kauna [Urho] Kekkosta ja hänen harjoittamaansa ulkopolitiikkaa kohtaan”. Pohjola-aktivisteilla oli laajat kontaktit niin Suomen kuin Ruotsinkin puolustusvoimiin, esimerkiksi Ruotsin puolustusvoimien komentajana 1961–1970 toiminut Torsten Rapp mainitaan Walter Hornin yhteydenottoluetteloissa. Ulkomaisista poliittisista kontakteista merkittäviä oli esimerkiksi Ruotsin pääministerinä 1946–1969 toiminut Tage Erlander sekä Norjan pitkäaikainen pääministeri Einar Gerhardsen. Pohjola-aktivismin rahoitus tuli pääosin erinäisiltä tukijoilta, toiminnan alkuvaiheissa näitä olivat esimerkiksi SOK, KOP, Suomen paperiyhdistys ja STK. Myös Horn ja Pihkala itse kantoivat suurta henkilökohtaista taloudellista vastuuta ja toiminnan hiivuttua suuret velat jäivät heidän kontolleen.[3]

Pohjola-aktivistit ja Urho Kekkonen muokkaa

Pääministerinä toimiessaan Kekkonen teki vuonna 1952 pyjamantaskupuheena tunnetun ulkopoliittisen kannanoton, jossa hän ehdotti pohjoismaista puolueettomuusliittoa. Keskeinen ero pohjola-aktivistien myöhempiin samankaltaisiin suunnitelmiin oli, että Kekkosen ajama puolueettomuusliitto ei olisi tarkoittanut Suomen irtautumista YYA-sopimuksesta. Vuosina 1959–1961 pohjola-aktivismin tavoitteista informoitiin laajasti Suomen korkeinta valtiojohtoa. 1960 silloinen tasavallan presidentti Urho Kekkonen totesi aktivistien hankkeisiin liittyen ettei ”kiellä eikä kehoita”, ja antoi täten ikään kuin hiljaisen hyväksyntänsä pohjola-aktivismille jääden seuraamaan sen toimintaa luultua tiiviimmin. Kuitenkin vuoden 1961 noottikriisin ja seuraavan vuoden uudelleenvalintansa jälkeen Kekkosen suhtautuminen pohjola-aktivismiin tiukkeni merkittävästi, mikä laski toiminnan menestymismahdollisuuksia huomattavasti. Pohjola-aktivisteilla ja Kekkosella oli sinällään yhteinen tavoite Pohjolan vakauden turvaamisesta, mutta keinot tämän saavuttamiseksi erosivat toisistaan. Pohjola-aktivistit eivät voineet hyväksyä niin sanotun Paasikiven-Kekkosen linjan edellyttämää läheistä yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa.[3]

Lähteet muokkaa

  • Airio, Pentti: Walter Horn. Ensimmäinen jääkäri ja kylmän sodan pohjola-aktivisti. Docendo, 2013.
  • Kare, Kauko: Tahko Pihkala: legenda jo eläessään. WSOY 1975.
  • Seppälä, Raimo: Tahko. Otava 1982.
  • Wahlbäck, Krister: Jättens andedräkt. Finlandsfrågan i svensk politik 1809–2009. Bokförlaget Atlantis, 2011.

Viitteet muokkaa

  1. a b Wahlbäck, 2011.
  2. a b Kare, 1975.
  3. a b c Airio, 2013..