Pikkukiitäjä (perhonen)

hyönteislaji
Tämä artikkeli kertoo perhoslajista, sanan ”pikkukiitäjä” muita merkityksiä on erillisellä täsmennyssivulla.

Pikkukiitäjä (Deilephila porcellus) on pienehkö kiitäjäperhoslaji.

Pikkukiitäjä
Deilephila.porcellus.7514.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Niveljalkaiset Arthropoda
Luokka: Hyönteiset Insecta
Lahko: Perhoset Lepidoptera
Alalahko: Aitoperhoset Ditrysia
Yläheimo: Kehrääjämäiset Bombycoidea
Heimo: Kiitäjät Sphingidae
Alaheimo: Macroglossinae
Suku: Deilephila
Laji: porcellus
Kaksiosainen nimi

Deilephila porcellus
Linnaues, 1758

Katso myös

 Commons-logo.svg Pikkukiitäjä (perhonen) Commonsissa

Deilephila porcellus

Koko ja ulkonäköMuokkaa

Pikkukiitäjän siipiväli on 40–60 mm ja väritykseltään perhonen muistuttaa paljon lähisukuista horsmakiitäjää (Deilephila elpenor). Nämä lajit myös risteytyvät keskenään.[1]

Perhonen on väritykseltään aniliininpunainen ja oliivinvihreä. Etusiivet ovat enimmäkseen vihertävät ja punaista väriä on vain etu- ja ulkoreunassa. Raja punaisen ja vihreän värin välillä on terävä. Takasiivet ovat mustaa tyveä ja etureunaa lukuun ottamatta kellanvihreät ja punaista niissäkin on vain reunoissa. Keskiruumiissa punainen väri ei muodosta selviä raitoja ja takaruumis on juovaton, toisin kuin horsmakiitäjällä. Keskiaasialaiset alalajit ovat tavallista ruskeampia.[2][3]

Myös toukka muistuttaa horsmakiitäjää: nuorena se on vihreä ja vanhempana ruskeanharmaa. Etuosan kyljissä on kaksi paria silmätäpliä. Keskeisenä tuntomerkkinä pikkukiitäjän toukalla ei ole selvää sarvea peräpäässään. Täysikasvuinen toukka on 55–70 mm pitkä.[4]

Levinneisyys ja lentoaikaMuokkaa

Pikkukiitäjä esiintyy lähes koko Euroopassa ja idässä sitä tavataan Keski-Aasiaan ja Etelä-Siperiaan saakka. Lisäksi levinneisyysalueeseen kuuluvat Pohjois-Afrikan Atlasvuoret, joilla elää alalaji D. p. colossus.[4] Suomessa laji on yleinen etelässä ja harvinaistuu pohjoiseen mennessä. Esiintymisalueen pohjoisraja on Vaasa-Lieksa -linjalla, joten levinneisyys on selvästi horsmakiitäjää eteläisempi. Aikuiset perhoset lentävät yhtenä sukupolvena toukokuusta heinäkuun alkuun.[5]

Elinympäristö ja elintavatMuokkaa

Pikkukiitäjä on avoimien niittyjen laji ja vaatii elinympäristössään matarakasvustoja. Lennon suhteen laji on ilta- ja yöaktiivinen ja lento kestää melko lyhyen ajan iltahämärän laskeuduttua. Lämpiminä öinä perhoset saattavat aloittaa uudelleen myöhemmin yöllä. Molemmat sukupuolet lentävät valolle, joskus suurinakin määrinä. Naaraita tulee valolle hieman koiraita harvemmin. Perhonen lepää päiväsaikaan kasvillisuuden seassa. Aktiivisena lentoaikana se käy mielellään kukilla, joille se ei laskeudu lainkaan vaan imee meden lentäen paikoillaan kukan edessä muiden kiitäjien tapaan.[4]

Naaras munii 200–300 munaa, jotka kuoriutuvat vajaan kahden viikon kuluessa. Toukat ovat aktiivisia öisin ja piilottelevat päivisin. Vanhemmat toukat syövät joskus myös päivällä, mutta useimmiten päivällä löydetyt toukat ovat loisittuja[6]. Toukat eivätkä liiku enempää kuin ravinnon saaminen välttämättä edellyttää. Uhattuna toukka pullistaa niskaansa paljastaen silmätäplänsä ja äärimmäisenä keinona se näyttelee kuollutta. Toukka on täysikasvuinen elo-syyskuun vaihteessa, jolloin se lähtee etsimään koteloitumispaikkaa. Kotelo on maassa, karikkeen joukossa ja talvehtii.[4][7]

RavintokasviMuokkaa

Toukka elää pääasiassa mataroilla (Galium)[8].

LähteetMuokkaa