Patvinsuon kansallispuisto
Patvinsuon kansallispuisto on vuonna 1982 perustettu kansallispuisto, joka sijaitsee Lieksan ja Ilomantsin alueilla, Koitereen pohjoispuolella. Patvinsuon pinta-ala on 105 neliökilometriä, ja se onkin eteläisen Suomen laajin kansallispuisto ja merkittävä suoluonnon suojelu- ja tutkimusalue. Se on myös osa Pohjois-Karjalan biosfäärialuetta. Alueella on 80 kilometriä merkittyjä polkuja. Kansallispuisto sijaitsee sekä eteläisten, että pohjoisten suo- ja metsätyppien vaihettumisvyöhykkeellä. Suoalueet ovat alueelle leimaa-antavia. Puiston keskiosassa virtaa Nälmänjoki. Metsät ovat vanhoja. Puistossa sijaitsee myös kaksi järveä, isompi Suomunjärvi ja pienempi Iso Hietajärvi. Puiston opastuskeskus on Suomunjärven rannalla. Patvinsuon kansallispuisto on myös Unescon biosfäärialue. Puiston pinta-alasta on vettä yhdeksän neliökilometriä.
Suomunjärvi muokkaa
Luonnonkaunis Suomunjärvi sijaitsee alueen koillisosassa. Se on yli 600 hehtaarin laajuinen, viisi kilometriä pitkä ja leveimmältä kohdaltaan neljä kilometriä leveä. Järvi on karu, puhdasvetinen ja hiekkarantainen. Hiekkarantoja sillä onkin peräti 24 kilometriä. Järven suurin syvyys on 27 metriä. Suomunjärvi on kalaisa ja tunnettu muikustaan, joka kutee vasta joulukuussa. Järveä kiertävät retkeilypolut.
Suot muokkaa
Puiston pinta-alasta on yli puolet erilaisia soita. Suot ovat laajoja ja vetisiä. Puisto sijaitsee eteläisten keidassoiden ja pohjoisten aapasoiden vaihettumisvyöhykkeellä. Puiston keidassuot ovat enimmäkseen kermikeitaita. Aapasoilla on vaateliaampia kasvilajeja kuin keidassoilla, koska ne saavat alkukesällä ravinteitä ympäröiviltä kangassoilta. Laajojen soiden keskustat ovat rimpineva-aapoja ja kuivemmat reunaosat kalvakkanevaa. Keidassuon ja aapasuon välimuotojakin löytyy esimerkiksi Lahnasuon pohjoisosasta. Vaarojen rinteillä on myös pienehköjä rinnesoita. Suurimmat suot ovat Patvinsuo, Hulkkonen ja Lahnasuo.
Metsät muokkaa
Alue on metsäkasvillisuuden vaihtumisvyöhykkeellä. Alueen metsät edustavat sekä Etelä-Suomen että Pohjanmaan-Kainuun metsätyyppejä. Metsien ikä vaihtelee. Puiston metsät ovat pääosin mäntyvaltaisia, kuivia kangasmetsiä. Vanhoja aarnimetsiä on puistossa noin 700 ha. Niitä on muun muassa kuusivaltaisella Autio- ja mäntyvaltaisella Hietavaaralla sekä Rauvunvaaralla ja Säästö-Maksimansaarella.
Eläimistö ja kasvillisuus muokkaa
Eläimistö on erämainen ja siihen kuuluu paljon suolla viihtyviä ja pohjoisia lajeja. Suurpedot elävät alueella. Karhun kanta on runsas ja susi, ilves ja ahmakin kuuluvat eläimistöön. Karhu esiintyy puiston logossakin. Pohjois-Karjalan majavakanta on saanut alkunsa puiston Nälmänpuroon vuonna 1945 istutetuista kanadanmajavista. Puiston majavakanta on nykyisin noin 20–30 majavaa ja niiden patoja on lähes joka purossa. Saukko esiintyy myös alueella. Linnustoon kuuluvat muun muassa kuikka, kaakkuri, laulujoutsen, metsähanhi, kurki, ampuhaukka, sinisuohaukka, kapustarinta, suokukko, pikkusieppo, idänuunilintu ja sinipyrstö. Petolinnut ja kanalinnut ovat yleisiä. Kalasääksiä pesii alueella useita pareja. Patvinsuolla näyttäytyi 17.–18. toukokuuta 2006 todellinen huippuharvinaisuus: idänturturikyyhky. Lintuja ja muita eläimiä voi tarkkailla myös lintutornista ja kahdelta lintulavalta: Patvinsuolla on Teretinniemen lintutorni, Lahnasuon laidassa ja Surkansuolla on lintulavat. Sienikunnasta alueella tavataan muun muassa harvinaisia kääpälajeja. Hyönteisistä alueella esiintyy muun muassa vanhojen kangasmetsien lajistoon kuuluvat korpikolva, liekohärkä, isokelokärsäkäs ja nahkuri sekä palaneissa metsissä viihtyvät lajit, kuten palolatikka, jotka ovat Suomessa vaarantuneita. Käävistä alueelta löytyy esimerkiksi harvinaiset kalkkikääpä, sitruunakääpä ja violettinuijakas.
Tutkimus muokkaa
Patvinsuolla on suoritettu pitkään monipuolista tutkimustoimintaa. Siellä on muun muassa 1960-luvulla tutkittu Pohjois-Karjalan soiden syntyä ja kehitystä. Mittavana tutkimusprojektina on ollut Suomunjärven kalaston ja hydrologian tutkimus. Sitä on tehnyt Joensuun yliopiston Karjalan Tutkimuslaitos. Tutkimustyö tehtiin 1973–78 ja jatkuu vieläkin. Vuosittain on seurannan kohteena kalaston ja varsinkin muikkukannan vaihtelut koenuottausten avulla. Eri tutkijat ovat tutkineet vuosittain puiston kasvillisuutta, eläimistöä ja eliöstöä. Tutkimuksissa kansallispuiston alueelta on tavattu useita uhanalaisia kovakuoriais- ja kääpälajeja. Yksi tutkimuskohde on ollut vanhan metsän dynamiikka. Vuonna 1989 aloitettiin pystymetsien kulotuskokeilut. Niiden tarkoituksena on palauttaa metsien luonnontila tulenkäytön avulla. Kokeilu oli laatuaan ensimmäinen Euroopassa. Samalla on tutkittu poltetun metsän kovakuoriaslajiston ja kääpälajiston muutoksia. Patvinsuo on myös kuulunut pitkään kansainvälisiin vesi- ja rantalintujen suojeluohjelmiin (Project Mar ja Project Telma). Se kuuluu myös Convention of Wetland -sopimukseen, joka on kansainvälinen kosteikkojen suojeluohjelma. Kansallispuiston pohjoisosan Iso Hietajärvi on eräs Suomen neljästä ympäristön yhdennetyn seurannan tutkimusalueesta.lähde?
Kulotus muokkaa
Puistossa on metsän ennallistamisessa käytetty kulotusta vuodesta 1989 lähtien. Kulotuksessa on poltettu pieniä metsiköitä ja näin pyritty jäljittelemään salaman sytyttämää luonnonkuloa. Tarkoitus on palauttaa hakatut metsät luonnolliseen kiertokulkuun. Palaneissa metsissä viihtyvät muun muassa harvinaiset kovakuoriaiset, joille on luotu uusia elinympäristöjä. Alueella on myös tutkittu muun muassa poltettujen metsäsaarekkeiden lajistomuutoksia varsinkin kovakuoriaisten ja kääpälajien osalta.
Historia muokkaa
Suomunjärvelle saapuivat ensimmäiset asukkaat jo 1600-luvulla. Vanhin rakennus on 1900-luvun alussa rakennettu Kuikkaniemen savupirtti. Suomun metsänvartijan tila perustettiin 1860-luvulla. Tilan nykyiset rakennukset ovat pääosin 1940 - 50-luvuilta. Alueella on monia karsikkopuita muistoina menneiltä ajoilta. Tunnetuin on Suomun karsikkopuu 200 metriä luontotuvalta. Siinä olevat vanhimmat merkinnät ovat 1800-luvulta. Asukkaat ovat hyödyntäneet aluetta monipuolisesti. Siellä on kalastettu, metsästetty ja kaskettu metsiä. Karja on kulkenut metsälaitumilla ja soilta on niitetty suoheinää. Niiton jäljiltä on soilla merkkeinä useita pieleksen pohjia. Alueen metsiä on paitsi kaskettu myös käytetty hiilenpolttoon. Siitä on muistona Mäntypolun hiilimiilu. Tervanpolttoa harjoitettiin 1950-luvulle saakka. Suurin osa metsistä onkin entisiä talousmetsiä. Metsätalous laajeni alueella toisen maailmansodan jälkeen, jolloin puutavaraa hakattiin runsaimmin. Tällöin kansallispuiston alueella oli jopa kymmenen metsätyö- ja uittokämppää.
Retkeily muokkaa
Puistoa kiertävät autotiet ja sen läpi kulkee tie Suomunjärven eteläpuolitse ja sitä pitkin pääsee pistotietä Suomun Luontotuvalle. Merkittyjä retkeilypolkuja on 80 kilometriä, joista peräti 20 kilometriä on pitkostettu. Suosituin reitti on Suomunjärven kiertävä 15 kilometrin pituinen Suomunkierto.[3] Patvinsuolla yhdistyvät Karjalan Kierros -retkeilyreitistön reitit Karhunpolku (138 km), Susitaival (90 km) ja Patvinpolku (80 km).
Luontopolkuja on kolme: Patvinsuon luontopolut esittelevät sekametsän (Kuusipolku 3 km),[4] erilaisten soiden (Lakkapolku 3,3 km) sekä kuivien kankaiden (Mäntypolku 4,5 km) kasvistoa ja linnustoa. Lintutorneja ja -lavoja on yhteensä kolme: Patvinsuolla on Teretinniemen lintutorni, Lahnasuon laidassa ja Surkansuolla on lintulavat. Keittokatoksia on kaksi, yhdeksän tulentekopaikkaa sekä kahdeksan telttailupaikkaa. Puiston reunoja kiertävillä teillä on viisi pysäköintipaikkaa. Surkanpurolla on asuntovaunualue.
Suomun opastuskeskuksena on Suomun luontotupa, jossa on kesäisin opas. Luontotuvassa on yöpymismahdollisuus, rantasauna, veneitä ja kanootteja sekä kalastuslupien myyntiä.[5]
Rajoitukset muokkaa
Kansallispuiston ja Metsähallituksen omistaman ja Rajavartioston käyttämän Hiienvaaran ampuma-alueen alueet leikkaavat toisensa osittain ja pääsy ampuma-alueelle on kielletty.
Lähteet muokkaa
- Metsähallitus: Patvinsuon kansallispuisto. 2001, 2006.
- Potinkara, Oiva: Suomun suurilta saloilta. Metsähallitus Luonnonsuojelu. 1997. ISBN 952-446-043-2.
- Nurmi & Laaksonen: Suomen retkeilyopas, s. 225-227. Edita / Metsähallitus, 2007. ISBN 978-951-37-4740-4.
- Vuorjoki K & Virtamo P (toim.): Pohjois-Karjalan vaellusreittiopas, s. 130-136. Edita, 2004. ISBN 951-37-4026-9.
Viitteet muokkaa
- ↑ Käyntimäärät maastossa Metsähallitus. Viitattu 8.12.2023.
- ↑ Patvinsuon kansallispuisto Metsähallitus
- ↑ Pohjois-Karjalan vaellusreittiopas s. 130
- ↑ Pohjois-Karjalan vaellusreittiopas s. 134
- ↑ Suomen retkeilyopas s. 227
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Patvinsuon kansallispuisto Wikimedia Commonsissa
