Panssarintorjuntaohjus
Panssarintorjuntaohjus (Pst-ohjus, Pst-ohj.) on panssaroitujen maalien tuhoamiseen tarkoitettu rakettikäyttöinen maaliin ohjattava tai itseohjautuva ase.
Käyttö ja ominaisuudet muokkaa
Pst-ohjuksia voidaan ampua ajoneuvoista, kuten rynnäkköpanssarivaunuista tai erityisesti pst-ohjuksille suunnitelluista panssarintorjunta-ajoneuvoista. Myös rynnäkkökoneita tai helikoptereita voidaan aseistaa panssarintorjuntaohjuksilla. Useimmille pst-ohjuksille on olemassa myös maa-ampumalaite, joka on 1–3:n sotilaan liikuteltavissa.
Perinteisiin sinkoaseisiin tai panssarintorjuntakanuunoihin verrattuna pst-ohjus tarjoaa suuremman kantaman (2–5 km) ja suuren panssarinläpäisykyvyn (400–1 000 mm). Ohjuksen huonoihin puoliin lukeutuu esimerkiksi sen pitkä lentoaika maaliin, jolloin maali saattaa ehtiä liikkua katveeseen, suojautua suojasavuheittein tai laukaista omasuojajärjestelmän ohjuksentorjuntapanokset, jotka ovat tosin vielä suhteellisen harvinaisia panssarivaunuissa.
Useimmissa pst-ohjuksissa on ontelopanos, jonka suunnattu räjähdysvaikutus läpäisee panssarin. Panssarinläpäisy riippuu ennen kaikkea ontelopanoksen halkaisijasta, joka on kannettavissa ohjuksissa tyypillisesti 120–130 mm ja raskaissa ohjuksissa 150 mm luokkaa.
Kehitys muokkaa
Saksalaisilla oli jo toisen maailmansodan lopussa prototyyppiasteella panssarintorjuntaohjus, joka ei kuitenkaan tiettävästi ehtinyt koekäyttöön taistelukentälle ennen sodan päättymistä. Ensimmäisen sukupolven pst-ohjuksissa ampujalla ei ollut varsinaista tähtäintä, vain tähystyskaukoputki, ja ohjus ohjattiin maaliin lennokin tavoin joystick-tyyppisellä ohjaimella, joka välittää komennot ohjuksen perästä purkautuvaa kuparilankaa pitkin ohjuksen ohjauskoneistolle. Tästä ohjaustavasta käytetään nimeä MCLOS (engl. Manual Command to Line of Sight)[1]. Ohjaustapa vaatii suurta harjaantumista ja keskittymistä. Osumatodennäköisyydet näillä ohjuksilla jäivät 2–25 % välille.
Toisen sukupolven ohjuksissa 1970-luvulta alkaen ohjaus tapahtuu siten, että ampuja pitää ohjuksen ampumalaitteessa olevan tähtäimen maalin kohdalla. (SACLOS, engl. Semi-Automatic Command to Line of Sight)[1] Laukaisu- ja tähtäinlaitteisto seuraa ohjuksen rakettimoottorin lämpöjälkeä, toisaalta maali ja ohjauskomennot välittyvät kuparipäällysteisiä teräslankoja pitkin ohjukselle. Ampujan pitää pysyä paikallaan laukaisun jälkeen sen noin 30 sekunnin ajan, jonka suhteellisen hitaan ohjuksen lento maaliinsa vie. Ohjus on edelleen yksinkertainen ja halpa. Kehittyneemmät laukaisinlaitteistot sisältävät pimeänäkölaitteiston. Modernimpi SACLOS perustuu ohjuksen kärjessä olevaan laserhavaitsimeen, joka havaitsee kohteesta heijastuvan laservalon tähtääjän osoittaessa sitä.
Kolmannen sukupolven ohjuksissa 1990-luvulta alkaen ohjukselle voidaan lukita maali etukäteen, jolloin ohjus laukaisun jälkeen hakeutuu itse maaliinsa ilman, että ampujan tarvitsee sitä ohjata. Useimmissa kolmannen sukupolven ohjuksissa on kuitenkin myös ohjauslangat siltä varalta että on tarpeen muuttaa ohjuksen maalia kesken lennon tai jos se halutaan ohjata pois maalistaan. Koska sotilaiden liikuteltavissa olevat ohjukset ovat jääneet läpäisykyvyltään uusien taistelupanssarivaunujen panssaroinnin jälkeen, uusimmat ohjukset pyrkivät osumaan panssarivaunun kattoon, jossa panssarointi on ohuin. Toinen keino yrittää läpäistä moderni panssari on kahdennettu ontelopanos.[2]
Lankaohjaus on yleinen järjestelmä etenkin maavoimien ohjuksissa, mutta erityisesti lentokoneista ja helikoptereista laukaistavissa ohjuksissa käytetään laseria, radiokomentoja, optista niin sanottua TV-hakupäätä tai lämpötähtäintä.
Panssarintorjuntaohjuksia muokkaa
Lähteet muokkaa
- Gunston, Bill: The Illustrated Encyclopedia of the World’s Rockets & Missiles. Salamander Books Ltd, 1979. ISBN 0861010299, ISBN 978-0861010295.
Viitteet muokkaa
- ↑ a b Gunston 1979, s. 263
- ↑ http://bdl.ap.nic.in/bdlproducts.htmtarvitaan parempi lähde
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Panssarintorjuntaohjus Wikimedia Commonsissa
