Avaa päävalikko

Pakokauhun vallassa (Panic in the Streets) on Elia Kazanin ohjaama film noir -elokuva, jonka ensi-ilta oli 1950.

Pakokauhun vallassa
Panic in the Streets
Panic in the Streets (1950).jpg
Ohjaaja Elia Kazan
Käsikirjoittaja Richard Murphy
Daniel Fuchs
Tuottaja Sol C. Siegel
Säveltäjä Alfred Newman
Kuvaaja Joseph MacDonald
Leikkaaja Harmon Jones
Pääosat Richard Widmark
Paul Douglas
Barbara Bel Geddes
Jack Palance
Valmistustiedot
Valmistusmaa Yhdysvallat
Ensi-ilta 1950
Kesto 96 minuuttia
Alkuperäiskieli englanti
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
AllMovie

Tarinassa viranomaiset etsivät rikollisia, jotka ovat sairastuneet helposti tarttuvaan keuhkoruttoon.

Richard Widmark tekee monien mielestä erään parhaista rooleistaan uhrialttiina ja itsestään mitään välittämättömänä laivaston lääkärinä joka etsii New Orleansin ilotalo- ja peliluolakaupunginosa Storyvillen sokkeloista tartunnan saaneita rikollisia estääkseen tuhoisan epidemian.

KritiikkiMuokkaa

New York Timesin kriitikko oli aikanaan arviossaan kahtalaista mieltä kirjoittaessaan: "Vaikka Panic in the Streets on jännittävä siitä puuttuu ykkösluokan melodraaman osatekijä, sillä se on ärsyttävän liioitteleva, mikä ei välttämättä miellytä kaikkia katsojia. Siinä on kuitenkin sähköisyyttä varastorakennuskohtauksen huipennuksessa, mikä varmasti korvaa pienet satunnaiset harmillisuudet."[1]

Varietyssa kriitikko kirjoittaa: "Kyseessä on keskitasoa laadukkaampi takaa-ajomelodraama. Tiiviisti käsikirjoitettu ja ohjattu elokuva keskittyy onnistuneesti yritykseen saada kiinni rikolliset, jotka ovat taudinkantajia, jottei tauti leviäisi kaupunkiin ja aiheuttaisi pakokauhua. Ruttoaihe on aika satunnainen rosvo-ja-poliisi-teema... Toiminta on eloisaa, elokuvassa on koskettavuutta ja muutamia poikkeuksellisia kohtia. Jack Palancen näyttelijäntyö on terävää."[2]

Neworleansilainen elokuva-arvostelija kirjoittaa vuonna 2005: "Elokuvan film noir -elementit syntyvät siitä, että se hyödyntää toisen maailmansodan jälkeisiä saksalaisen ekspressionismin ja italaialaisen neorealismin tekniikoita. Kazan ihaili ekspressionistien tapaa käyttää chiaroscuro-valaitusta tunnelman kohottamisessa, ja hän tuo mieleen neorealistien yhteiskunnan marginaalissa elävien verité-muotokuvat. Panic antoi hänelle tilaisuuden tutkia näitä tyylejä kokeilemalla kuvausta ja palkkaamalla tavallisia ihmisiä näyttelijöiksi. Työskenneltyään Hollywoodin suurimpien näyttelijöiden kanssa – Dorothy McGuire, Spencer Tracy, Katharine Hepburn, Dana Andrews, Gregory Peck ja Ethel Barrymore – Kazan halusi kääntyä vastakkaiseen suuntaan. Tämän elokuvan ja uuden lähestymistapansa tarpeisiin hän palkkasi pienempien tähtien lisäksi myös rosoisempia tuttaviaan New Yorkin teattereista ja kaiken päälle muutamia neworleansilaisia, joiden näyttelemiskokemus vaihteli."[3]

Arvioiden pisteitä keräävä Rotten Tomatoes -sivusto kokosi jälkikäteen 21 kritiikkiä ja antoi elokuvalla pisteitä 95 %, ja keskimääräinen pisteytys oli 7,3/10.[4]

PalkinnotMuokkaa

Elokuvan tarinan kirjoittajat Edna Anhalt ja Edward Anhalt saivat työstään Oscar-palkinnon. Venetsian elokuvajuhlilla Elia Kazan sai kansainvälisen palkinnon, ja hän oli myös ehdolla Kultaisen leijonan saajaksi.

NäyttelijätMuokkaa

 Richard Widmark  … komentajakapteeni "Clint" Reed, M.D.  
 Paul Douglas  … kapteeni Tom Warren  
 Barbara Bel Geddes  … Nancy Reed  
 Jack Palance (nimellä Walter Jack Palance)  … Blackie  
 Zero Mostel  … Raymond Fitch  
 Alexis Minotis  … John Mefaris, kreikkalaisen ravintolan omistaja  
 Dan Riss  … Neff, sanomalehtitoimittaja  
 Tommy Cook  … Vince Poldi, nuorempi veli  
 Pat Walshe  … oma itse  

LähteetMuokkaa

  1. The New York Times. 5.8.1950, viitattu 22.7.2017
  2. Variety. Film review, 1950, viitattu 22.7.2017
  3. Gambit Weekly film review April 5.4.2005: Widespread Panic viitattu 22.7.2017
  4. Panic in the Streets Rotten Tomatoes.