Paavo Kallio (13. huhtikuuta 1914 Turku11. kesäkuuta 1992 Turku) oli suomalainen kasvi- ja sienitieteilijä.

Paavo Kallio aloitti opiskelun Turun yliopistossa 1935. Toinen maailmansota keskeytti hänen opintonsa. Sodassa hän palveli upseerina pääasiassa pohjoisilla rintamilla Lapissa ja Karjalassa. Vuonna 1944 hän valmistui kasvi-, eläin- ja maantieteen sekä geologian kandidaatiksi. Hän väitteli tohtoriksi 1951 Micrasterias algae levän muodon kehittymisestä.

Kallio työskenteli Turun yliopiston kasvitieteen laitoksella vuodesta 1945 lähtien, aluksi assistenttina, sitten apulaisprofessorina 1957–1963, ja kasvitieteen professorina 1963–1977 eläkkeelle jäämiseensä saakka. Hän oli sekä kasvifysiologi että ekologi, ja tutki aktiivisesti myös kasvien levinneisyyttä ja sieniä sekä toimi luonnonsuojelutyössä. Intohimo Lapin luontoon syttyi hänen kerätessään aineistoa maantieteen maisterin tutkintoa varten. 1950-luvun puolimaissa hän järjesti oppilailleen kenttätutkimusretkiä Lappiin. Näiden retkien ansiosta hän ryhtyi perustamaan Turun yliopiston Kevon tutkimusasemaa Utsjoelle. Hän toimi aseman johtajana 1956–1976 ja jäätyään eläkkeelle toimi aseman hallituksen puheenjohtajana 1977–1984.

Paavo Kallio julkaisi suuren määrän tieteellisiä kirjoituksia ja myös kansantajuista kirjallisuutta. Hänet palkittiin monilla kunniatohtoruuksilla ja hän sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon vuonna 1979. Hän toimi Turun Eläin- ja Kasvitieteellisen Seuran puheenjohtajana 1962–1965 ja sitä ennen sihteerinä 1946–1961.[1] Paavo Kallion tuhka on haudattu Kevon tutkimusaseman maastoon.

TeoksiaMuokkaa

  • Ruissalo , luontoa ja kulttuuria (toim.), Otava 1979.

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

Aiheesta muuallaMuokkaa

Tämä tieteilijään liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.