Avaa päävalikko
Nikolai Markov.

Nikolai Jevgenevitš Markov (tunnettu myös nimellä Markov II; 14. huhtikuuta (J: 2. huhtikuuta) 1866 Kursk, Venäjän keisarikunta12. huhtikuuta 1945 Wiesbaden, Saksa)[1] oli venäläinen oikeistoradikaali ja äärikansallismielinen poliitikko. Hän oli näkyvimpiä johtajia Venäjän kansan liitossa, joka oli mustina sotnioina tunnetun äärikonservatiivisen liikkeen tärkein järjestö. Markovia on kutsuttu Venäjän ”taantumuksen symboliksi”[2].

Markov syntyi aateliseen maanomistajaperheeseen.[2] Hän valmistui insinööriksi Pietarin rakennustekniikan instituutista vuonna 1892 ja työskenteli seuraavina vuosina rakennusinsinöörinä.[1] Hän sai kollegineuvoksen arvonimen.[2] Vuoden 1905 vallankumouksen aikana Markov perusti Kurskissa ”Kansallisen järjestyksen puolueen”, joka vuonna 1907 sulautui osaksi Venäjän kansan liittoa. Markov kuului Venäjän kansan liiton puoluejohtoon vuodesta 1908 ja oli sen edustajana kolmannessa ja neljännessä valtakunnanduumassa vuosina 1907–1917. Hänestä tuli käytännössä puolueen johtaja, kun Aleksandr Dubrovin syrjäytettiin vuoden 1909 lopussa. Puolueen sirpaloitumisen seurauksena Markov perusti vuonna 1912 ”Uuden Venäjän kansan liiton”, joka tunnettiin myös markovilaisina.[3] Lisäksi hän vaikutti Vladimir Puriškevitšin johtamassa ”Arkkienkeli Mikaelin liitossa”.[2]

Markov saavutti kyseenalaisen maineen yhtenä duuman oikeistosiiven johtajista ja jyrkkien antisemitistisen puheiden pitäjänä. Häntä alettiin kutsua nimellä ”Markov II”, koska hän oli toiseksi vanhin samannimisistä duumanedustajista. Hän julkaisi vuodesta 1915 äärioikeistolaista Zemštšina-lehteä.[3][2] Hänet tunnettiin myös Suomen autonomian kiivaana vastustajana.[4]

Markov pidätettiin helmikuun vallankumouksen aikana, mutta laskettiin vapaaksi toukokuussa 1917. Hän johti lakkautetun puolueensa seuraajaksi perustettua maanalaista organisaatiota. Lokakuun vallankumouksen jälkeen Markov pakeni Suomeen. Hän tuki Luoteis-Venäjän armeijaa, jonka oli tarkoitus kenraali Nikolai Judenitšin komennossa vallata Pietari takaisin bolševikeilta. Vuodesta 1920 Markov asui maanpaossa Saksassa ja julkaisi monarkistisia emigranttilehtiä. Hän johti vuosina 1921–1927 venäläisten valkoisten emigranttien perustamaa Ylintä monarkistineuvostoa ja toimi kruununtavoittelija Kirill Vladimirovitš Romanovin neuvonantajana. Viimeisinä vuosinaan hän teki yhteistyötä Saksan kansallissosialistisen hallinnon kanssa.[3]


LähteetMuokkaa

  1. a b Марков, Николай Евгеньевич (venäjäksi) Большая биографическая энциклопедия (2009), Dic.academic.ru. Viitattu 29.1.2016.
  2. a b c d e Николай Евгеньевич Марков (venäjäksi) Hrono.ru. Viitattu 29.1.2017.
  3. a b c A. V. Repnikov: Markov II, N. E. (1866-1945), public and political figure (englanniksi) Saint Petersburg Ecyclopaedia. Viitattu 29.1.2017.
  4. Vuosikokous ja Marina Vituhnovskaja-Kauppala 14.3. Pietari-seura ry. Viitattu 29.1.2017.