Neuroleptianalgesia
Neuroleptianalgesia on kivunlievitysmenetelmä, jonka kehitti Henri Laborit vuonna 1951. Siinä voitiin käyttää aluksi klooripromatsiinia (nyk. Klorproman, muita lääkeainenimiä lukuisasti - mm. Ruotsissa Hibernal), aiheuttamaan leikkauspotilaalle lämpötilan lasku eli hypotermia. Joidenkintyyppisten leikkausten yhteydessä tätä erikoista ominaisuutta käytettiin hyödyksi.[1] Esimerkiksi vanhuksilla sekä fyysisesti hyvin huonokuntoisten potilaiden kohdalla voitiin neuroleptianalgesia käyttää potilasta nukutusta "säästävämpänä" vaihtoehtona.[2]
Myöhempänä kehiteltiin uusia menetelmiä. Näitä sovellettiin erityisesti niissä leikkausoperaatioissa, joiden aikana potilaan tuli olla tajuissaan taikka narkoosin antaminen oli ollut muutoin vasta-aiheista. Perusperiaatteena oli aiheuttaa leikattavalle kutakuinkin täydellinen tunnottomuuden tila, jonka aikaansaamiseksi käytettiin samaan aikaan annettavaa neuroleptia sekä voimakasta analgeettia.
Neuroleptianalgesia tyyppi I:ssä käytettiin yhdistelmää haloperidoli/droperidoli + fenoperidiini (Lealgin). Analgesian induktiovaiheessa voitiin käyttää myös sympatolyytiksi Hydergin:iä eli ko-dergokriinimesilaattia. Saatettiin käyttää myös valmiiksi sekoitettua kombinaattifarmakaalia nimeltä Lealgin Comp: siihen kuului Lealginin ohella haloperidolia (Haldol, Serenase).
Neuroleptianalgesia tyyppi II pohjautui yhteen käytettävään yhdistelmävalmisteeseen, nimeltään Thalamonal. Siihen oli kombinoitu sekä droperidolia että fentanyyliä. Droperidoli (Dridol) lievensi fentanyylin aiheuttamaa pahoinvointi, sillä se on tehokas antiemeettinen lääkeaine. Sen oksentelua ehkäisevän vaikutuksen mainittiin olleen peräti 50-kertainen klorpromatsiiniin verrattuna[3]. Vastaavasti tässä nimenomaisessa käyttötarkoituksessa katsottiin taas fentanyylin olevan jopa morfiiniakin voimakkaampaa.[2] Leikkausanestesiassa Suomessa oli tyyppi II:n käyttö yleisempää, ja Thalamonal oli varsin yleisessä käytössä.[3]
Analgesiamuotoon saattoi liittyä ekstrapyrimidaalioireiden (EPS) sekä NMS:n (maligni neuroleptisyndrooma) mahdollisuus. Yllättävästi lähdekirja suositteli parkinsonismin tapaisiin oireisiin klooripromatsiinia, mikä lienee ollut selkeä virhe. Klorpromatsiinihan on kaikkein ensimmäisenä (1951) inventoitu antipsykootti, jonka eräisiin vakaviin sivuoireisiin juuri EPS kuuluu.[1][3]i