Avaa päävalikko

Massimo d’Azeglio

italialainen poliitikko
Massimo d’Azeglio, Francesco Hayezin maalama muotokuva vuodelta 1860.

Massimo Taparelli, d’Azeglion markiisi (24. lokakuuta 1798 Torino15. tammikuuta 1866 Torino)[1] oli italialainen taidemaalari, kirjailija ja poliitikko, joka toimi Sardinian kuningaskunnan pääministerinä vuosina 1849–1852.

Nuoruudessaan d’Azeglio omistautui taidemaalarin uralle ja asuessaan 1820-luvulla Roomassa hän saavutti mainetta maisemamaalarina. Isänsä kuoltua hän muutti 1830 Milanoon. Siellä hän kirjoitti poliittisesti sävyttyneet romaanit Ettore Fieramosca (1833) ja Niccolò de’Lapi (1841), jotka tekivät hänestä yhden Italian yhdistymisliikkeen eli risorgimenton maltillisen siiven johtohahmoista. Tämän jälkeen d’Azeglio omistautui politiikalle.[1][2] Hänen pääteoksensa on 1846 ilmestynyt pamfletti Gli ultimi casi de Romagna, jossa arvoisteltiin Romagnan hallitusta ja kehotettiin alueen asukkaita tukemaan Sardinian kuningas Kaarle Albertia tämän pyrkimyksissä yhdistää Italia.[1] Vuoden 1848 sodassa d’Azeglio taisteli Sardinian riveissä Itävaltaa vastaan. Kun Kaarle Albert tappioiden jälkeen luopui kruunusta poikansa Viktor Emanuel II:n hyväksi, tämä nimitti d’Azeglion pääministerikseen 7. toukokuuta 1849.[1]

Massimo d'Azeglio: Elämää järven rannalla

D’Azeglio halusi edistää Italian kansallista jälleensyntymää poistamalla vieraita vaikutteita. Pääministerinä hänen merkittävin aikaansaannoksensa oli kirkollisten tuomioistuimien ja immuniteettien lakkauttaminen Sardiniassa vuonna 1851. Hän myös kutsui Camillo Cavourin hallitukseensa vuonna 1850. D’Azeglio ajautui kuitenkin erimielisyyksiin valtiovarainministerikseen nimittämänsä Cavourin kanssa ja erosi 30. lokakuuta 1852.[1] Liberaalimpi Cavour tuli hänen seuraajakseen. D’Azeglio osallistui tämän jälkeen enää satunnaisesti politiikkaan. Hän toimi vuonna 1859 jonkin aikaa Sardinian lähettiläänä Pariisissa ja hallituksen edustajana Romagnassa sekä 1860 Milanon kuvernöörinä. Hän puolusti Firenzen säilyttämistä yhdistyneen Italian pääkaupunkina.[2] D’Azeglion keskeneräisiksi jääneet muistelmat ilmestyivät nimellä I miei ricordi vuonna 1867.[1]

D’Azeglio muistetaan Italian yhdistymisen jälkeen esittämästään lausahduksesta ”L’Italia è fatta. Restano de fare gli italiani” (”Italia on nyt luotu, jäljelle jää italialaisten luominen”), jolla hän tarkoitti sitä, että yhteisen valtion perustamisesta huolimatta kansakunnan rakentaminen oli yhä kesken.[3]

Massimo d’Azeglion veljiä olivat taidemaalari Roberto d’Azeglio sekä tunnettu jesuiitta Luigi d’Azeglio.[2]

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f Massimo Taparelli, marquis d’Azeglio (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 25.3.2014.
  2. a b c Nordisk familjebok (1904), s. 548 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 25.3.2014.
  3. Helsingin Sanomat 24.5.2014, s. C 7.

Aiheesta muuallaMuokkaa