Luonnotar (sinfoninen runo)
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Luonnotar op. 70 on Jean Sibeliuksen sopraanolle ja orkesterille säveltämä sinfoninen runo. Teos syntyi vuonna 1913 laulajatar Aino Acktén aloitteesta, ja teos on omistettu hänelle.
Luonnotar ammensi aiheensa Kalevalan luomiskertomuksesta, maan synnystä. Sotka munii munan veteen Luonnottaren polvelle, muna putoaa ja särkyy, ja sen kappaleista syntyvät taivas, kuu ja tähdet. Kyseessä ei ole varsinainen orkesterilaulu vaan vaativan ja kunnianhimoisen lauluosuuden takia enemmänkin "konsertto" sopraanolle ja orkesterille. Myös orkesterin osuus Kalevalan tekstin musiikillisessa tulkinnassa on erittäin keskeinen. Sävellystä on kuitenkin vaikea lokeroida oikeastaan mihinkään kategoriaan.
Luonnottaren tunnelmat vaihtelevat pelkistetystä arkaaisuudesta 1900-luvun alun säveltaiteen moderneihin tyylikeinoihin ja hurmokseen. Kokonaisuudessaan sävellykselle on luonteenomaista panteistinen sävy.
Lauluosuuden suuren haastavuuden vuoksi Luonnotarta esitetään verrattain harvoin. Suomen kielen vaikeuden takia teos ei ole myöskään vakiintunut maailmanlaajuiseen ohjelmistoon, toisin kuin Sibeliuksen monet muut merkkiteokset. Siitä on kuitenkin olemassa useita onnistuneita levytyksiä.
Musiikintutkijoiden piirissä Luonnotarta pidetään yhtenä Sibeliuksen onnistuneimmista saavutuksista. Varsinkin teoksen orkestraatiota on kiitelty. Sibelius onnistuu melko niukoista keinovalikoimista huolimatta loihtimaan kiehtovia sointitehoja, jotka tulkitsevat osuvasti Kalevalan runon tunnelmia. Esimerkiksi ”suuri tuulenpuuska” saa kuvauksensa patarumpujen levottomista tremoloista ja kahden harpun glissandoista. Sävellyksestä löytyy myös piirteitä, jotka tuntuvat jälkikäteen ajatellen suorastaan huomiota herättävän moderneilta. Tällaiseksi voi laskea muun muassa pikkolohuilun ja bassoklarinetin neljän oktaavin etäisyydellä soittamat kirpeät unisonokulut, jollaisista tuli vuosikymmeniä myöhemmin yksi Dmitri Šostakovitšin tavaramerkeistä. Moderneihin piirteisiin kuuluvat myös esimerkiksi jossain määrin dissonoivat sävellajisuhteet, kuten tritonuksen käyttö (tässä tapauksessa muun muassa fis-mollin ja C-duurin vastakkainasettelu). Teos huipentuu vangitsevaan hiljaiseen päätökseen: jaettujen viulujen soittamiin korkeisiin Fis-duuri-soinnun säveliin ja sopraanon viimeisiin sanoihin: ”Ne tähiksi taivaalle...”