Lehmäantiloopit (suku)
Lehmäantiloopit (Alcelaphus)[2][3] on onttosarvisten heimoon kuuluva sorkkaeläinsuku, johon kuuluu nykykäsityksen mukaan kolme lajia.[1] Joskus kaikki suvun edustajat,[2][4] tai vain kaama-antilooppi luetaan lehmäantiloopin alalajiksi. Kontsiantilooppi luetaan joskus myös omaan Sigmoceros-sukuunsa.[5]
| Lehmäantiloopit | |
|---|---|
 Kaama-antilooppi (Alcelaphus caama) |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Nisäkkäät Mammalia |
| Lahko: | Sorkkaeläimet Artiodactyla |
| Heimo: | Onttosarviset Bovidae |
| Alaheimo: | Lehmäantiloopit Alcelaphinae |
| Suku: |
Lehmäantiloopit Alcelaphus de Blainville, 1816 |
| Lajit[1] | |
|
|
| Katso myös | |
|
|
|
Nisäkäsnimistötoimikunta on ehdottanut suvulle uutta suomenkielistä nimeä ”kongonit”.[6]
Koko ja ulkonäkö muokkaa
.jpg)
Lehmäantiloopit ovat suurikokoisia antilooppeja. Niiden ruumiinpituus on 150–245 senttimetriä, säkäkorkeus 100–150 senttimetriä ja paino 100–225 kiloa.[7] Naaraat ovat uroksia pienempiä. Turkin karva on lyhyttä ja sileää.[2] Väritys on yleensä ruskehtava, mutta vaihtelee eri muodoilla. Lehmäantiloopin eli punalehmäantiloopin väritys on jokseenkin yksivärisen ruskea raajojen ollessa tummemmat. Kaksi muuta lajia ovat kirjavampia. Kontsiantilooppi eroaa lehmäantiloopista muun muassa takamuksen keltaisen laikun ja raajojen tummien alaosien perusteella. Kaama-antiloopin vatsa ja pakarat ovat valkoiset, muut osat lähinnä tummat. Lajit eroavat lehmäantiloopista myös siinä, että niiden otsa on leveämpi ja sarvet kaartuvat taemmaksi ja alemmaksi kuin sukulaisellaan. Lehmäantilooppien selkä viettää jyrkästi harteilta peräosaa kohti. Pää on kapea ja pitkulainen. Sarvien tyvilevy on korkea, ja niiden muoto vaihtelee eri lajeilla. Sarvet voivat näyttää edestä katsottuna V:n tai U:n muotoisilta tai mutkaisilta, jolloin kärkiosa osoittaa taaksepäin.[3]
Levinneisyys ja elinympäristö muokkaa
Lehmäantilooppeja tavattiin ennen ympäri Afrikkaa kaikkialla Marokon ja Hyväntoivonniemen välisellä alueella. Ne puuttuivat vain aavikoilta kuten Saharasta ja sademetsäalueilta. Niitä tavattiin vielä 1700-luvulla myös Arabian niemimaalla.[2][5] Lehmäantiloopin pohjoisafrikkalainen alalaji eli aiemmin suurina laumoina mantereen pohjoisosien puoliaavikoilla,[2] mutta kuoli sukupuuttoon 1940-luvulla tai 1950-luvun alkupuolella. Nykyään suvun levinneisyys rajoittuu Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan. Lehmäantilooppien kokonaismääräksi arvioitiin vuonna 1999 noin 360 000 yksilöä. Kaama-antilooppien lukumäärä on nousussa, mutta muiden lajien lukumäärä on pääosin laskeva. Monet lehmäantiloopin alalajit ovat nykyisin vaarassa kuolla sukupuuttoon.[5]
Lehmäantiloopit ovat mukautuneet hyvin vaihteleviin oloihin. Niitä tavataan niin metsissä, savanneilla ja puoliaavikoilla kuin kosteilla ruohikkomaillakin.[5][7] Lehmäantilooppeja on tavattu jopa 4000 metrin korkeudesta Mount Kenya-vuorelta. Ne sietävät paremmin metsäseutuja ja pitkää heinää kasvavia alueita kuin muut lehmäantilooppien alaheimon lajit. Lehmäantiloopit suosivat avoimia tasankoja, mutta liikkuvat kuitenkin metsien reunamilla.[5] Elinympäristövaatimukset vaihtelevat eri alalajien välillä. Itäafrikkalainen kongoni (A. b. cokii) elää lyhytruohoisilla savanneilla, kun taas kontsiantilooppi viihtyy kosteilla savanneilla ja kaama-antilooppi pensasmailla ja aukeilla savanneilla.[2]
Elintavat muokkaa
Lehmäantiloopit elävät 10–100 yksilön laumoina.[2] Ne ovat tavallisesti paikkauskollisia, mutta voivat tehdä pitkiäkin vaelluksia.[8] Naaraiden ja niiden vasojen laumoissa on vain yksi uros, muut urokset elävät erillisissä ryhmissä tai ovat yksineläjiä.[7] Laumassa on selvä arvojärjestys. Aikuinen uros on lauman johtaja, mutta mikäli sen ollessa poissa asema siirtyy arvoasteikossa korkeimmalla olevalle naaraalle. Lauma kulkee arvojärjestyksen mukaan. Nuoret yksilöt kulkevat joko lauman perässä tai johtavan naaraan lähettyvillä. Tällä tavalla reviirille tallautuu selviä polkuja. Lehmäantiloopit vaeltavat 1,5–5 kilometriä päivässä pysähtyen välillä ruokailemaan.[9] Lehmäantiloopit ovat aktiivisimpia varhaisaamulla ja myöhäisillalla, keskipäivän ne viettävät pääosin suojassa kuumuudelta.[7] Lehmäantilooppiurosten vartioima tarkkarajainen reviiri kattaa noin 31–250 hehtaaria,[3][7] jonka luonnollisina rajoina toimivat kukkulat ja joet. Alueella on useita juomapaikkoja.[3] Urokset viestivät reviirin hallinnasta seisomalla näkyvästi jollakin ympäristöä korkeammalla paikalla, kuten termiittikeolla.[8] Vieraan uroksen tunkeuduttua alueella reviirin haltija laukkaa nopeasti tunkeilijaa kohti. Ohitettuaan sen uros kääntyy vastustajaa kohti ja uhkailee sitä sarvillaan. Tunkeilija juoksee pois ja sama uhkailu toistuu niin kauan kunnes vieras uros on ajettu pois reviiriltä. Yhteenotot voivat olla rajuja[9] ja osapuolet voivat saada isoja haavoja kaulaansa eturuumiiseensa.[2] Myös naaraat ja nuoret yksilöt huitovat toisiaan silloin tällöin sarvillaan.[9] Lehmäantiloopit kylpevät mudassa työntämällä päänsä ja sarvensa mutaan ja hieromalla niitä sitten kupeisiinsa.[9]
Lehmäantiloopit syövät lähes yksinomaan ruohoa. Ne laiduntavat avoimilla paikoilla, tilapäisesti myös harvapuustoisissa metsissä. Nyhdettyään suunsa täyteen ruohoa ne kohottavat päänsä ja pureksivat ruoan silmäillen samalla ympäristöä.[9]
Lehmäantilooppien luonnollinen päävihollinen on leijona. Varuillaan olevat lehmäantiloopit kiipeävät termiittikeon päälle nähdäkseen vihollisen tarkemmin. Havaittuaan uhkaajan ne juoksevat muutaman sadan metrin päähän. Ne pakenevat mutkia tehden, joskin nuoret juoksevat suoraan. Jos lehmäantiloopit kadottavat takaa-ajajan näköpiiristään, niillä on tapana palata takaisin nähdäkseen sen uudelleen.[9]
Lehmäantilooppien kiima-aika vaihtelee alueittain ja lajeittain.[7] Aivan kiiman alussa uros jättää lauman ja palaa siihen vasta sitten kun naaraat tulevat kiimaan. Naaras on paritteluvalmis vain päivän kerrallaan. Se synnyttää yhden vasikan noin kahdeksan kuukauden kantoajan jälkeen.[9] Lehmäantiloopit voivat saavuttaa 20 vuoden iän.[7]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b Don E. Wilson & DeeAnn M. Reeder: Mammal Species of the World - Alcelaphus 2005. Bucknell University. Viitattu 14.6.2010. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h Lahti, S., Lahti, T. & Raasmaja, A. (toim): ”Sorkkaeläimet”, Zoo Suuri eläinkirja 2: Nisäkkäät, s. 294. WSOY, 1978. ISBN 951-0-08247-3.
- ↑ a b c d (toim.) Aula, Kimmo ; Kangasniemi, Kaija ; Kaikusalo, Asko ; Valjakka, Risto ; Koivisto, Ilkka: Kodin suuri eläinkirja 5 : Le-Merim, s. 13. Weilin + Göös, 1980. ISBN 951-35-1708-X.
- ↑ Alcelaphus buselaphus IUCN Red List of Threatened Species. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 14.6.2010. (englanniksi)
- ↑ a b c d e Integrated Taxonomic Information System (ITIS): Alcelaphinae (TSN 624927) itis.gov. Viitattu 14.6.2010. (englanniksi)
- ↑ Nisäkäsnimistötoimikunta: Maailman nisäkkäiden suomenkieliset nimet (vahvistamaton ehdotus nisäkkäiden nimiksi) luomus.fi. 2008. Viitattu 28.3.2011. [vanhentunut linkki]
- ↑ a b c d e f g Ronald. M. Nowak: Walker's mammals of the world, s. 1181–1183. The Johns University Press, 1999. ISBN 0-8018-5789-9. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 1.7.2009). (englanniksi)
- ↑ a b Marttila, Olli: Suuri Savanni, s. 417. Auris, 2003. ISBN 952-99154-0-3.
- ↑ a b c d e f g (toim.) Aula, Kimmo ; Kangasniemi, Kaija ; Kaikusalo, Asko ; Valjakka, Risto ; Koivisto, Ilkka: Kodin suuri eläinkirja 5 : Le-Merim, s. 14. Weilin + Göös, 1980. ISBN 951-35-1708-X.