Lavajärven motti
Lavajärven motti oli talvisodan aikana joulukuun lopulla 1939 syntynyt motti. Se sijaitsi Lavajärven kylän ympäristössä ja sen muodostuminen alkoi Jalkaväkirykmentti 36:n I pataljoonan (I/JR 36) edettyä Ala-Lavajärven ja Saarijärven välisen kannaksen kautta Uomaa-Lemetti väliselle tielle 28. joulukuuta 1939. Kyseinen hyökkäys liittyi IV armeijakunnan vastahyökkäykseen, jonka tavoitteena oli Suomen alueelle tunkeutuneiden Neuvostoliiton LVI armeijakunnan joukkojen tuhoaminen.
Niin sanotun suuren vastahyökkäyksen katsotaan varsinaisesti alkaneen 6. tammikuuta 1940, mutta I/JR 36:n eteneminen mainittuun armeijakuntaan kuuluneen 18. divisioonan päähuoltotielle oli niin sanottu esinäytös, joka osaltaan mahdollisti hyökkäyksen onnistumisen.
Alkujaan tämä motti sijaitsi 13. divisioonan alueella, mutta 12. tammikuuta 1940 tapahtuneen divisioonien välirajan siirron yhteydessä motti siirtyi 12. divisioonan alueelle, mikä osittain selittää 12. divisioonan joukkojen käytön alueella. [1]
Motin synty muokkaa
IV armeijakunnan varsinaisen vastahyökkäyksen alkaessa Lavajärven kylästä pohjoiseen sijaitseviin metsiin oli sijoitettu Taisteluosasto Lohikäärme, jonka komentajana toimi eversti Pietari Autti.
6. tammikuuta 1940 alkaneen vastahyökkäyksen lähdettyä käyntiin kohti etelää jäivät vihollisen Jalkaväkirykmentti 97 eräät osat ilman tieyhteyttä omiin joukkoihinsa Lavajärven alueella. Alueelta oli kuitenkin periaatteessa jatkuvasti yhteys (metsien kautta) etelässä oleviin muihin neuvostojoukkoihin. Puna-armeijan yksiköiden heikon maastoliikkuvuuden ja talviolosuhteiden vuoksi alue oli kuitenkin lähes yksinomaan ilmateitse tapahtuvan huollon varassa.
10. tammikuuta 1940 todettiin Lavajärven kylään jääneen melko suuret määrät neuvostojoukkoja.
Varsinaisesti motti alkoi muodostua 19. tammikuuta 1940 jälkeen kun Jalkaväkirykmentti 37:n II pataljoona (II/JR 37) siirtyi alueelle aluksi kylän pohjoisesta kiertäen.
20. tammikuuta 1940 II/JR 37 hyökkäsi Lavajärven kannaksilla olleiden vihollisen JR 97 joukkojen kimppuun, jotka taisteluiden seurauksena vetäytyivät Lavajärven kylään. Pataljoona aloitti samalla levittäytymisen kylän eteläpuoliseen maastoon.
29. tammikuuta - 3. helmikuuta 1940 puna-armeija teki laajamittaisen motin avustamisyrityksen hiihtojoukoilla, joiden torjuntaan II/JR 37 osallistui.
30. tammikuuta motissa arvioitiin olevan noin 650–700 miestä.[1]
3. helmikuuta 1940 pääsivät viimeiset neuvostojoukot mottiin ilman tappioita.
Motti alkoi olla valmis.
Toimet mottia vastaan ja sen kukistuminen muokkaa
Suomalaisjoukot eivät tehneet mottia vastaan yhtään hyökkäystä vaan motissa olevat joukot olivat itse poikkeuksellisen aktiivisia (muihin motteihin nähden) ja yrittivät useita kertoja murtautua pois motista omien joukkojensa yhteyteen. Motin eteläpuolisten avustusyritysten aikana motin joukot pyrkivät vain yksittäisin partioin omien joukkojensa yhteyteen. 7. helmikuuta 1940 motin joukot yrittivät ensimmäisen kerran murtautua ulos saarroksista. JR 37:n 4. komppania (4./JR 37) torjui kuitenkin tämän yrityksen. [2]
8. helmikuuta 1940 motin joukot yrittivät uudelleen poismurtautumista, mutta jälleen 4./JR 37 torjui yrityksen. [2]
14. helmikuuta 1940 illalla noin komppania vahvuinen osasto lähti motista etelään. II/JR 37 löi kuitenkin hajalle ulosmurtautumista yrittävät joukot noin kahden kilometrin päässä (etelään). [3]
15. helmikuuta 1940 loputkin motissa olleet puna-armeijan joukot lähtivät pyrkimään kohti etelää parin panssarivaunun saattamina. Suomalaiset etenivät kylään ja totesivat sen tyhjäksi. [4]
Sotasaalis muokkaa
Sotasaaliina motista saatiin mm.[5]:
- 3 panssarintorjuntatykkiä
- 5 kenttätykkiä
- 2 panssarivaunua
- 3 konekivääriä
- 8 kuorma-autoa
- 6 traktoria
- radioasema
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- Talvisodan historia. toim. Sotatieteen laitoksen sotahistorian toimistossa. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1991. ISBN 951-0-17565-X.
- Raunio Ari etc. W+G 2005: Itsenäisyyden puolustajat: Sodan taisteluja: talvisota / ISBN 951-593-911-9
- Olavi Antila jne.: 2. Divisioonan historiikki. Pori: Etelä-Suomen kustannus OY, 1975. ISBN 951-9064-08-7.