L7
L7 on yhdysvaltalainen, naisten johtama rock-yhtye. Sen musiikkia on luonnehdittu punkiksi, grungeksi ja alternative rockiksi. Yhtyeen sanoitukset ovat usein poliittisesti kantaaottavia. L7:n perustivat vuonna 1985 Los Angelesissa kitaristit Donita Sparks ja Suzi Gardner.[1]
| L7 | |
|---|---|
.JPG) L7- yhtyeen laulaja kitaristi Donita Sparks |
|
| Tiedot | |
| Toiminnassa | 1985–2001, 2014– |
| Tyylilaji | grunge, punk rock, alternative metal |
| Kotipaikka | Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat |
| Laulukieli | englanti |
| Jäsenet |
Donita Sparks, kitara, laulu (1985–2001, 2014–) |
| Entiset jäsenet |
Janis Tanaka, basso (1999–2001) |
| Levy-yhtiö | |
| Aiheesta muualla | |
| Kotisivut | |
Ensimmäisten kahden julkaisunsa jälkeen he tekivät läpimurron valtavirtaan vuoden 1992 Bricks Are Heavy -albumilla, jonka tuotti Butch Vig. Levy toi L7:lle kriitikoiden ylistystä ja Top 10 -singlen ("Pretend We're Dead").[2]
L7 jatkoi toimintaansa 2000-luvun alkupuolelle asti kunnes se meni virallisesti tauolle vuonna 2001. Yhtye ilmoitti paluustaan joulukuussa 2014.[1]
Ura
muokkaaYhtyeen varhaiset vuodet
muokkaaL7:n siemenet kylvettiin vuonna 1985, kun kaksi kitaristilaulajaa, Suzi Gardner ja Donita Sparks, päättivät perustaa yhtyeen. Yhtyeen nimi "L7" viittaa 1950-luvun slangiin, jossa "square" tarkoitti tylsää tai tavanomaista ihmistä. Seuraavien vuosien aikana kokoonpano laajeni, kun mukaan liittyivät basisti Jennifer Finch ja rumpali Dee Plakas. [2]
Yhtyeen soundi ammensi vaikutteita Motörheadilta ja Ramonesilta. Vuosien varrella heidän soundinsa muuttui yhä metallisemmaksi kuitenkaan koskaan menettämättä punkin yksinkertaisuutta. Vuonna 1988 L7 solmi levytyssopimuksen Epitaphin kanssa ja julkaisi samana vuonna omanimisen debyyttialbuminsa.[2] Seuraavat vuodet yhtye kiersi aktiivisesti ympäri maailmaa. He soittivat esimerkiksi Nirvanan "Bleach"-kiertueen lämmittelijänä vuonna 1989.[3][2]
Poliittinen tietoisuus
muokkaaVaikka L7 tunnettiin rämäpäisenä ja kovaa juhlivana rock -yhtyeenä, heillä oli myös vahva poliittinen ja yhteiskunnallinen tietoisuus. He esiintyivät tukikeikoilla muun muassa Greenpeacelle ja AIDS ja HIV tietoisuutta lisäävälle Act Up -aktivistiryhmälle.[4] Vuonna 1991 L7 julkaisi Smell the Magic -albumin Sub Pop -levymerkin kautta, ja samana vuonna he perustivat Rock for Choice -hyväntekeväisyysjärjestön. Tämä järjestö keräsi varoja ja tietoisuutta aborttioikeuksien puolesta ja järjesti vuosien varrella useita tukikonsertteja, joissa esiintyivät muun muassa Nirvana, Hole, Pearl Jam ja Neil Young.[2] Yhtye on usein mediassa yhdistetty myös osaksi feminististä Riot grrrl - liikettä.[5][6][7]
Läpimurto
muokkaa.JPG)
Kun Nirvana toi punk-hengen valtavirtaan grungen kautta, yhtyeet kuten L7 alkoivat yhtäkkiä olla kysyttyjä. L7 solmi sopimuksen Slash/Reprise-yhtiön kanssa ja julkaisi huhtikuussa 1992 uransa tunnetuimman albumin, Bricks Are Heavy, jonka tuotti Butch Vig. Levyltä nousi heidän suurin hittinsä "Pretend We’re Dead".[2]
Suosiosta huolimatta nämä punk-naiset eivät koskaan täysin kesyyntyneet – osin varmasti Donita Sparksin feministisen persoonan ansiosta. Hän muun muassa heitti verisen tamponin yleisöön Reading Festivalilla vuonna 1992 – teko toi yhtyeelle runsaasti mediahuomiota [2][3] Bricks Are Heavy - albumi listattiin Rolling Stone -lehden toukokuun 1999 numerossa osaksi "1990-luvun olennaisimpia äänitteitä".[8]
Vaikka vuoden 1994 jatkoalbumi Hungry for Stink ei onnistunut laajentamaan yhtyeen suosiota, he osallistuivat samana vuonna Yhdysvaltain vaihtoehtorock-festivaaliin Lollapalooza ja esiintyivät cameo-roolissa John Watersin kulttielokuvassa Serial Mom, esittäen kappaleen "Gas Chamber" fiktiivisenä bändinä nimeltä Camel Lips.[2]
Basisti Jennifer Finch jätti L7-yhtyeen pian tämän jälkeen. Hänen tilalleen tuli myöhemmin Greta Brinkman ja sitten entinen Belly-yhtyeen basisti Gail Greenwood (myös laulaja, 1996–1999).[2] ja lopulta Janis Tanaka (1999–2001).[8] Yhtye julkaisi vielä seuraavat albumit: The Beauty Process: Triple Platinum (1997), Live: Omaha to Osaka (1998) ja Slap-Happy (1999). Vuonna 1998 julkaistiin myös konserttielokuva The Beauty Process, jonka teki entinen Nirvana-basisti Krist Novoselic.[2]
Yhtyeen hajoaminen
muokkaaVuonna 2000 ilmestyi 12 kappaleen kokoelma Best of L7: The Slash Years, mutta käytännössä bändi oli jo lopettanut kiertueet ja laajalti uskottiin lopettaneen toimintansa kokonaan. Vuotta myöhemmin L7 ilmoitti verkkosivuillaan jäävänsä "määräajattomalle tauolle". Yhtyeen jäsenet jatkoivat kuitenkin musiikillisia projektejaan. [2]
Donita Sparks aloitti soolouran nimellä Donita Sparks & the Stellar Moments, saaden tukea rumpali Plakakselta.[2] Sparks esiintyi säännöllisesti Los Angelesin alueella, ja hän kirjoitti kappaleita ensimmäiselle sooloalbumilleen Transmiticate, joka julkaistiin vuonna 2008. Hän laajensi toimintaansa myös uusille alueille säveltämällä musiikin elokuvaan The Life of Reilly, joka kertoo näyttelijän, koomikon ja homokulttuurin ikonin Charles Nelson Reillyn omaelämäkerrallisesta monologiesityksestä.[4] Jennifer Finch puolestaan soitti punk-yhtyeessä The Shocker.[2]
Yhtyeen paluu
muokkaaVuonna 2014 Sparks, Gardner, Finch ja Plakas ilmoittivat L7:n palaavan yhteen. He soittivat ensimmäisen keikkansa 18 vuoteen Los Angelesin The Echossa 23. toukokuuta 2015,[5] minkä jälkeen he lähtivät kansainväliselle kiertueelle.[2]
Vuonna 2016 valmistui bändistä ja bändin historiasta kertova dokumenttielokuva L7: Pretend We're Dead.[9]Elokuvan oli rahoittanut yhtyeen fanit. Dokumenttielokuva sai hyviä arvosteluja ja se vauhditti entisestään heidän paluutaan. Yhtye oli myös edelleen poliittisesti kantaaottava ja se kritisoi voimakkaasti presidentti Donald Trumpin politiikkaa haastatteluissa. Trumpia kritisoi myös yhtyeen vuonna 2017 julkaisema single “Dispatch From Mar-a-Lago”[10]
Kahden albumin ulkopuolisen singlen jälkeen L7 julkaisi seitsemännen albuminsa, Scatter the Rats, vuonna 2019, muusikko Joan Jettin johtaman Blackheart Records -levy-yhtiön kautta. Albumi sisälsi singlet "Burn Baby" ja "Stadium West".[2]
Populaarikulttuurissa
muokkaaVuonna 1997 The Prodigy teki cover version L7:n kappaleesta "Fuel My Fire" -levyllään The Fat of the Land.[3] L7-yhtyeen kappale "Shitlist" kuullaan elokuvaohjaaja Oliver Stonen elokuvassa Syntyneet tappajiksi (Natural Born Killers)[12]
Jäsenet
muokkaaNykyiset
muokkaa- Donita Sparks – kitara/laulu (1985–2001, 2014–) (perustajajäsen)
- Suzi Gardner – kitara/laulu (1985–2001, 2014–) (perustajajäsen)
- Jennifer Finch – basso/laulu (1986–1996, 2014-)
- Demetra Plakas – rummut/laulu (1988–2001, 2014)
Entiset
muokkaa- Janis Tanaka – basso (1999–2001)
- Greta Brinkman – basso (1996)
- Gail Greenwood – basso, laulu (1996–1999)
- Roy Koutsky – rummut (1987–1988)
- Anne Anderson – rummut (1988)
Diskografia
muokkaaStudioalbumit
muokkaa- 1988 – L7
- 1991 – Smell the Magic
- 1992 – Bricks are Heavy
- 1994 – Hungry for Stink
- 1997 – The Beauty Process: Triple Platinum
- 1999 – Slap-Happy
- 2019 – Scatter the Rats[13]
Livealbumit
muokkaa- 1998 – L7 Live: Omaha to Osaka
Kokoelmat
muokkaa- 2000 – Best of L7: The Slash Years
Singlet
muokkaaLähteet
muokkaa- ↑ a b L7 Official www.facebook.com. Viitattu 5.3.2019.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Prato, Greg: L7 Songs, Albums, Reviews, Bio & More | AllMusic AllMusic. Viitattu 9.4.2025. (englanniksi)
- ↑ a b c L7 discography - RYM/Sonemic Rate Your Music. Viitattu 9.4.2025. (englanniksi)
- ↑ a b Demming, Mark: Donita Sparks Songs, Albums, Reviews, Bio & Mo... AllMusic. Viitattu 9.4.2025. (englanniksi)
- ↑ a b Keikkavideo sen vahvistaa: Paluun 18 vuoden jälkeen tehnyt riot grrrl -innoittaja L7 on yhä varsin ärhäkkä bändi Rumba.fi. Viitattu 9.4.2025.
- ↑ Navigate the history of early '90s DIY indie-punk scene Riot Grrrl in eight tracks, and watch a quick-fire Brief History Of Riot Grrrl video. Red Bull. 24.9.2018. Viitattu 9.4.2025. (englanniksi)
- ↑ Kate Hutchinson: Riot grrrl: 10 of the best The Guardian. 28.1.2015. Viitattu 9.4.2025. (englanniksi)
- ↑ a b L7 - Biography IMDb. Viitattu 9.4.2025. (englanniksi)
- ↑ ‘L7: Pretend We’re Dead’ Documentary Tells “Rags To Riches To Rags” Story Of Pioneering Female Grunge Rockers Decider. 18.5.2018. Viitattu 5.3.2019. (englanniksi)
- ↑ Judy Berman: After 18 Years, How Do L7 Return? With a Song About Trashing Trump's Mar-a-Lago Pitchfork. 29.9.2017. Viitattu 9.4.2025. (englanniksi)
- ↑ Mervi Vuorela: Popklassikot 1992: #18 L7 – Pretend We’re Dead / Nuorgam NRGM.fi. Viitattu 5.3.2019.
- ↑ ”Natural Born Killers (1994) - Soundtracks - IMDb”. en-US
- ↑ Blabbermouth: L7 Announces First Album In 20 Years, 'Scatter The Rats' BLABBERMOUTH.NET. 28.2.2019. Viitattu 5.3.2019.
- ↑ L7-“Dispatch From Mar-a-Lago” Spin. 29.9.2017. Viitattu 5.3.2019.
- ↑ a b L7 clap back with new reunion single “I Came Back To Bitch”, plus US tour dates Consequence of Sound. 9.2.2018. Viitattu 5.3.2019. (englanniksi)
- ↑ L7 Share New Song “I Came Back to Bitch”: Listen Pitchfork. Viitattu 5.3.2019. (englanniksi)