Avaa päävalikko

Kustaa III:n vallankaappaus

vallankaappaus Ruotsissa 1772

Kustaa III:n vallankaappaus oli 19. elokuuta 1772 Ruotsissa toteutettu operaatio, jolla säätyvaltiopäivät pakotettiin luovuttamaan suurin osa vallastaan kuninkaalle. Uusi vallanjako sinetöitiin vuoden 1772 hallitusmuotoon. Samalla siirryttiin vapauden ajasta kustavilaiseen aikaan.

Ruotsin kuningas oli vuosina 1719–1772 vain muodollinen valtionpäämies ilman päätösvaltaa. Myös kuningas Kustaa III oli vuonna 1771 hallitsijaksi tullessaan tässä asemassa. Toisaalta säätyvaltiopäivät olivat voimakkaasti jakautuneet kahteen puolueryhmittymään, hattuihin ja myssyihin. Nämä saivat ulkomaista rahoitusta Ranskalta ja Venäjältä, joten Ruotsin itsemääräämisoikeus oli uhattuna. Puolueiden päähuomio keskittyi yhä enemmän puoluetaisteluihin.[1]

Kesällä 1772 säädyt lähettivät eversti Jakob Magnus Sprengtportenin Suomeen tyynnyttämään suomalaisten ärtymystä vilja- ja suolapulaan. Sprengtportenilla oli kuitenkin suunnitelma vallan kaappaamisesta. Hän oli esittänyt sen kuninkaalle toukokuussa ja tämä oli epäröiden hyväksynyt sen. Suunnitelman idea oli, että Sprengtporten kokoaa Suomessa sotajoukon, joka marssii Tukholmaan yhtä aikaa Etelä-Ruotsin Kristianstadissa kootun sotajoukon kanssa ja pakottaa säädyt alistumaan. Kapinalliset luottivat upseeriston tukeen. Oli kuitenkin monta epävarmustekijää, kuten se, onnistuisiko kahden sotajoukon yhtäaikainen saapuminen, joka riippui purjehdustuulistakin. Joukkojen kokoaminen Suomessa oli tehtävä huomaamattomasti, mutta suomalaisten epäluulot sotajoukon liikkumista kohtaan olivat suuret eikä operaatio edennyt suunnitellulla nopeudella. [2][3]

Kapina Kristianstadissa alkoi 12. elokuuta, ja säädyt saivat siitä tiedon 17. elokuuta. Sprengtporten valtasi Viaporin 16. elokuuta ja pian hänen velipuolensa velipuolensa Georg Magnus Sprengtporten tuli pääkaupunkiin ilmoittamaan kaappausta suunnitelleille, että suunnitelma etenee Suomessa. Säätyvaltaa ylläpitänyt valtaneuvosto hahmotteli vastatoimia, mutta ei aloittanut niitä, koska kuningas vaikutti tietämättömältä. Etelä-Ruotsin kapinalliset saapuivat pääkaupunkiin 19. elokuuta. Samaan aikaan kuningas puhutteli Tukholmassa olevien asevoimien johtajia kehottamalla heitä nousemaan “aristokraattista monivaltaa” vastaan. Valtiopäivien salainen valiokunta kokoontui pohtimaan vastatoimia, mutta ei kyennyt tekemään niitä – eikä salainen valiokunta enää tämän jälkeen koskaan kokoontunut. Kaappaus onnistui, vaikka Sprengtporten myöhästyi. Hän sai asiasta tiedon Viaporiin 25. elokuuta ja saapui pääkaupungin liepeille noin 800 miehen voimin 4. syyskuuta. Kuningas palkitsi operaation toteuttaneet upseerit ylennyksin ja kunniamerkein. Useita myssypoliitikkoja vangittiin.[4][5]

SeurauksetMuokkaa

Kuningas kutsui valtiosäädyt yhteisistuntoon kaksi päivää kaappauksen jälkeen ja piti säädyille lennokkaan puheen. Säätyjen piti nyt hyväksyä veromuutokset sellaisina kuin kuningas vaati. Tukholman linnassa hyväksyttiin 21. elokuuta uusi hallitusmuoto, jota kuningas kehui vapauden todisteeksi ja mielivallan poistajaksi. Uuden hallitusmuodon mukaan oli kuninkaan tehtävä kutsua valtiopäivät koolle.[6]

Jakob Magnus Sprengtporten oli pettynyt siihen, että hänen osuutensa operaatiossa jäi pieneksi. Hän erosi vuonna 1774 Kustaan palveluksesta, sillä hän inhosi hovielämää. Vielä pettyneempi oli hänen velipuolensa Georg Magnus Sprengtporten, jolla oli oma tehtävänsä operaatiossa, mutta joka ei kuitenkaan tullut palkituksi. Hän siirtyi myöhemmin Venäjän palvelukseen.[7]

LähteetMuokkaa

  1. Toivo J. PaloposkiSäätyvallan viimeinen vuosikymmen. Teoksessa Suomen historia 4. Vapauden aika, kustavilainen aika. Päätoimittaja Yrjö Blomstedt, s. 169–175. Weilin+Göös, 1986.
  2. Yrjö Blomstedt: Valtiokaappaus. Teoksessa Suomen historia 4. Vapauden aika, kustavilainen aika. Päätoimittaja Yrjö Blomstedt, s. 188–190. Weilin+Göös, 1986.
  3. Gunnar Suolahti: ”Sprengtportenin vallankaappaus”, Elämää Suomessa 1700-luvulla, s. 355–356. Yhteisniteen 2. painos (1.p 1909 ja 1917). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1991. ISBN 951-717-661-9.
  4. Blomstedt, s. 191–199.
  5. Suolahti, s. 389.
  6. Blomstedt, s. 200, 204.
  7. Blomstedt, s. 199–200.