Kishunkoira
Kishunkoira (jap. 紀州犬, Kishū-inu) on melko harvinainen japanilainen koirarotu. Se on yksi maan kuudesta alkuperäisestä pystykorvarodusta, ja kuuluu keskikokoisiin shika inu -rotuihin. Japanissa se on kaikkein suosituin shika inu, mutta muualla maailmassa harvinainen.
Kishunkoira | |
---|---|
Avaintiedot | |
Alkuperämaa | Japani |
Määrä | Suomessa rekisteröity 104[1] |
Rodun syntyaika | hyvin vanha |
Alkuperäinen käyttö | villisian, peuran ja karhun metsästys |
Nykyinen käyttö | villisian ja peuran metsästys sekä seurakoira |
Elinikä | 11–13 vuotta[2] |
Muita nimityksiä | Kishu inu, Kishu, Kyushu, Taichi ken, Kumano ken[3] |
FCI-luokitus |
ryhmä 5 Pystykorvat ja alkukantaiset koirat alaryhmä 5 Aasialaiset pystykorvat ja sukulaisrodut #318 |
Ulkonäkö | |
Paino | 15–27 kg |
Säkäkorkeus |
uros 49–55 cm narttu 46–52 cm |
Väritys | valkoinen, punainen tai seesami |
Ulkonäkö
muokkaaKishu on keskikokoinen pystykorva, joka muistuttaa muista shika inuista eniten shikokua. Se on voimakas, lihaksikas, tiivisrakenteinen, jalomuotoinen, hyväluustoinen ja tasapainoinen. Kirsu on yleensä musta, mutta myös lihanvärinen sallitaan valkoisilla koirilla. Purenta on leikkaava, kuten pystykorvilla yleensä. Tummanruskeat silmät ovat kolmiomaiset ja melko pienet. Pystyt korvat ovat eteenpäin suuntautuneet ja pienet. Se on lyhytselkäinen, syvärintainen ja leveälanteinen. Vatsaviiva on ylösvetäytynyt. Häntä voi olla joko sirpinmuotoinen tai selän päälle kiertynyt.lähde? Urosten säkäkorkeus vaihtelee 49–55 cm (ihanne 52 cm) ja narttujen 46–52 cm (ihanne 49 cm) välillä.[4]
Alun perin esiintyi useita värejä, kuten monivärinen seesamin, brindlen tai punaisen värisin merkein, mutta myöhemmin vain yksivärisyys sallittiin. Nykyisin esiintyy lähinnä vain valkoisia koiria, mutta rotumääritelmä hyväksyy myös punaisen ja seesamin.[4] Suomessa on rekisteröity valkoisten lisäksi myös seesameita ja punaseesameita yksilöitä.
-
Valkoinen
-
Seesami
Luonne
muokkaaKishu on tyyni, rauhallinen, omanarvontuntoinen, uskollinen ja valpas. Japanin karuilla vuoristoseuduilla vaadittu sitkeys näkyy yhä sen luonteessa. Se on yhden miehen koira, ja omistajalleen uskollinen. Kishut ovat hyvin itsepäisiä, dominoivia, omapäisiä ja valppaita, joten ne tarvitsevat johdonmukaisen koulutuksen. Vieraisiin ne suhtautuvat varautuen. Rotu on hyvin rohkea ja ketterä, mutta myös siisti ja hiljainen. Se sopii kuitenkin myös vahtikoiraksi. Kishuilla on tapa pitää silmällä mitä ympärillä tapahtuu, joten ne saattavatkin kavuta mahdollisimman korkealle paikalle tarkkailemaan ympäristöään.
Alkuperä
muokkaaKishut polveutuvat vanhoista, keskikokoisista koirista, joita oli entisaikoina Japanissa. Rotu muotoutui Kishun vuoristoalueella Wakayaman ja Mien maakunnissa. Kishu on erittäin vanha rotu ja monien lähteiden mukaan jopa vanhempia kuin akita tai shiba. Alkuaikoina näiden koirien karvapeitteessä oli selvät värimerkit esim. punainen, seesami ja juovikas (brindle). Kuitenkin vuodesta 1934 lähtien tälle rodulle hyväksyttiin vain yksivärinen karvapeite. Värimerkilliset karvapeitteet katosivat rodusta vuoteen 1945 mennessä, eikä niitä enää ilmennyt. Kishuja käytetään metsästykseen, nykyisin pääasiassa villisian, mutta aikoinaan myös peuran. Rotu sai nimensä alueen mukaan, jossa se oli kehittynyt. Se nimettiin ”kansallisaarteeksi” vuonna 1934.
Kishu Suomessa
muokkaaKishu on neljästä shika inu -rodusta Suomessa toiseksi yleisin, käytännössä lähes yhtä yleinen kuin yleisin eli kainkoira.[1] Ensimmäinen yksilö tuotiin Suomeen vuonna 2010 Alankomaista.[5] Ensimmäinen suomalainen pentue syntyi vuoden 2012 lopulla.[6]
Katso myös
muokkaaLähteet
muokkaaViitteet
muokkaa- ↑ a b Suomen Kennelliitto. Kishunkoira. Koiranet Jalostustietojärjestelmä, 2021. Haettu 16.8.2021.
- ↑ Kishu Ken. American Kennel Club. Haettu 16.8.2021.
- ↑ Journal of PADS. PADS. Haettu 4.2.2019.
- ↑ a b Rotumääritelmä: Kishunkoira. Suomen Kennelliitto, 30.11.2017. Haettu 30.5.2021.
- ↑ Suomen Kennelliitto. Kishu: Tuonnit 2010. Koiranet Jalostustietojärjestelmä, 2013. Haettu 22.8.2013.
- ↑ Suomen Kennelliitto. Kishu: Pentueet. Koiranet Jalostustietojärjestelmä, 2013. Haettu 22.8.2013.