Katariina Lillqvist
Katariina Lillqvist (s. 24. toukokuuta 1963 Tampere, Suomi) on erityisesti animaattorina tunnettu suomalainen elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja, leikkaaja, kirjailija, kolumnisti ja kuunnelmien tekijä.[1]
| Katariina Lillqvist | |
|---|---|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 24. toukokuuta 1963 Tampere, Suomi |
| Ammatti | elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja, leikkaaja, kirjailija, kolumnisti ja kuunnelmien tekijä |
| Aiheesta muualla | |
| Viralliset kotisivut | |
| IMDb | |
| Elonet | |
Lillqvistin tunnetuimpia töitä ovat nukkeanimaatiot, mutta hän on tehnyt myös dokumenttielokuvia ja radiodokumentteja. Lillqvist on opiskellut sekä Suomessa että Tšekin tasavallassa, ja hän on tehnyt osan elokuvistaan yhdessä tšekkiläisten animaattorien kanssa. Lillqvist tunnetaan rajoja rikkovana taiteilijana, joka on tuonut Suomessa nukkeanimaation taiteenlajina suuren yleisön tietoisuuteen.
Uran alku muokkaa
Lillqvist teki Tampereella nukkeja harrastajateattereille ja toimi dokumenttielokuvaleikkaajana, kunnes Tampereen elokuvajuhlilla 1987 näki tšekkiläisen Jan Švankmajerin animaatioita ja haki opiskelemaan silloiseen Tšekkoslovakiaan. Vuoden kestäneen prosessin jälkeen Lillqvistin kärsivällisyys palkittiin, ja opinnot saattoivat alkaa. Parhaana osana niistä Lillqvist pitää käytännön harjoittelua Jiří Trnkan (1912–1969) perustamassa studiossa. Siellä valmistuneista teoksista laajin oli Franz Kafkan novelleista ja juutalaisten klezmer-musiikista syntyneet Tarinoita ullakolta -trilogia: Hiilisangolla ratsastaja 1992, Kamarihaikara 1993 ja Maalaislääkäri 1996.[2]
Lillqvistin lyhyt animaatio Tyttö ja sotamies (1995) sai Tampereen lyhytelokuvajuhlien kotimaisen kilpailun pääpalkinnon vuonna 1996. Samana vuonna hän sai Hopeisen karhun Berliinin elokuvajuhlilla. Lillqvistille myönnettiin taiteen valtionpalkinto vuonna 2006.
Vuonna 1999 Lillqvist palasi kymmenen Prahan-vuoden jälkeen kotikaupunkiinsa Tampereelle, jonne perusti elokuvaosuuskunta Camera Cagliostron.[2]
Lillqvistin animaatio Uralin perhonen (2008) herätti keskustelun C. G. E. Mannerheimin seksuaalisesta suuntautumisesta ja sananvapauden rajoista Suomessa. Animaatio sai parhaan kotimaisen animaation palkinnon Tampereen kansainvälisillä elokuvajuhlilla maaliskuussa 2008.[3]
Lillqvistin uusin animaatio, dokumentaarinen monitaideprojekti Radio Dolores on animaatio, kuunnelma ja installaatio muusikosta, joka lähtee etsimään Espanjan sisällissodassa kadonnutta isäänsä. Aihe on Lillqvistille henkilökohtainen, sillä hänen oman isänsä kasvatti-isä katosi siellä myös. Elokuvan ensiesitys oli Train to Spain -kiertueen saapuessa Espanjaan lokakuussa 2016. Suomessa se sai ensi-iltansa vuonna 2017.[4] Ranskan arvostetuilla kansainvälisillä animaatiofestivaaleilla Annecyssä elokuva palkittiin erikoispalkinnolla kesäkuussa 2017[5].
Filmografia muokkaa
- Marie, 1991
- Hiilisangolla ratsastaja, 1992
- Kamarihaikara, 1993
- Tyttö ja sotamies, 1995
- Maalaislääkäri, 1996
- Ksenia Pietarilainen, 1999
- Ukkosrumpu, 2001
- Romanien peili, 2001
- Mire Bala Kale Hin, 2001–2003
- Laulu Hirsipuusta, 2002
- Mustan Saaran legenda, 2002
- Balthasarin koira, 2003
- Arvoisa herra Tarzan, 2003
- Uralin perhonen, 2008
- Eihän tämä maa minun omani ollut, 2008
- Faruza, 2011
- Babybox, 2015
- Radio Dolores, 2016
- Viimeinen matadori (tekeillä)[6]
- Saatana saapuu Moskovaan (pitkä; tekeillä)[6]
Palkinnot muokkaa
- Tampereen elokuvajuhlien erikoispalkinto, 1992
- Telvis-palkinto, 1992
- Kettu-palkinto Helsinki, 1992
- Nordic Panorama: paras animaatio, 1994
- Krakovan elokuvajuhlat: Green Dragon, 1994
- Montrealin elokuvajuhlat: erikoispalkinto, 1994
- Nordic Panorama: paras animaatio, 1995
- Chicago Film Festival: kunniamaininta, 1995
- Stains International Childrens festival: paras animaatio, 1995
- Tampereen elokuvajuhlat: kotimaisen kilpailun pääpalkinto, kansainvälisen kilpailun raadin erikoispalkinto, 1996
- Berliinin elokuvajuhlat: Hopeinen Karhu, 1996
- Tampereen elokuvajuhlat: kotimaisen kilpailun pääpalkinto, 1999
- Kiila-palkinto, 2008, työstä elokuvan ja radioteosten parissa
- Koura-palkinto radiodokumenttisarjassa, 2002
- Taiteen valtionpalkinto, 2006
- Tampereen kansainväliset elokuvajuhlat: parhaan kotimaisen animaation palkinto nukkeanimaatiosta "Uralin Perhonen", 2008
- Annecyn kv-animaatiofestivaalit 2017, erikoispalkinto, Radio Dolores
- Suomen PEN:in sananvapauspalkinto, 2022
Lähteet muokkaa
- ↑ Kino Kaiku
- ↑ a b Heiskanen, Outi; Toimittanut Anttila, Eila: ”Katariina Lillqvist”, Lyhyttä ja pitkää: Kotimaisia elokuvantekijöitä. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu Oy, 2000. ISBN 951-692-474-3.
- ↑ Katariina Lillqvist palkittiin Uralin perhosesta Kaleva.fi. 9.3.2008. Viitattu 28.4.2019.
- ↑ Harri Römpötti: Tampereelta Espanjan sisällissotaan. Suomen Kuvalehti 37/2016 19.9.2016, s. 60–61.
- ↑ Katariina Lillqvist – Film Director, Scriptwriter, Producer Katariinalillqvist.com. Viitattu 28.4.2019.
- ↑ a b Virkkula, Simopekka: Maailman media soittelee suomalaisohjaajalle ja kysyy, onko Putinilla paitaa Aamulehti. 10.3.2017. Arkistoitu 28.4.2019. Viitattu 28.4.2019.
Aiheesta muualla muokkaa
- Värtö, Petteri: Animaattori ärsyttää nyt Venäjää — Katariina Lillqvistin uusin elokuva Suomen ensi-iltaan Kino-Aulassa Etelä–Saimaa. 1.2.2017. Viitattu 28.4.2019.
- Camera Cagliostro Official homepage of Film co-Operative Camera Cagliostro. Viitattu 28.4.2019 (englanniksi). Elokuvaosuuskunta Camera Cagliostro.
- Lindfors, Jukka: A-talk väittelee Marski-animaatiosta Yle Elävä arkisto. 11.03.2008. Viitattu 28.4.2019.
- Trötschkes, Rita: Katariina Lillqvist yhdistää anarkistiset tarinat ja mustan huumorin Yle Radio. 11.3.2017. Viitattu 28.4.2019.
- Tienhaara, Nina-Katariina: Kun esitystaiteesta tulee poliittista, s. 30–31. Turku: Turun ammattikorkeakoulu – Esittävän taiteen koulutusohjelma, 2011. Teoksen verkkoversio (viitattu 28.4.2019).