Katariina Lillqvist

suomalainen elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja, kirjailija, kolumnisti ja kuunnelmien tekijä

Katariina Lillqvist (s. 24. toukokuuta 1963 Tampere) on erityisesti animaattorina tunnettu suomalainen elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja, leikkaaja, kirjailija, kolumnisti ja kuunnelmien tekijä.[1]

Lillqvistin tunnetuimpia töitä ovat nukkeanimaatiot, mutta hän on tehnyt myös dokumenttielokuvia ja radiodokumentteja. Lillqvist on opiskellut sekä Suomessa että Tšekin tasavallassa, ja hän on tehnyt osan elokuvistaan yhdessä tšekkiläisten animaattorien kanssa. Lillqvist tunnetaan rajoja rikkovana taiteilijana, joka on tuonut Suomessa nukkeanimaation taiteenlajina suuren yleisön tietoisuuteen.lähde?

Sisällysluettelo

Uran alkuMuokkaa

Lillqvist teki Tampereella nukkeja harrastajateattereille ja toimi dokumenttielokuvaleikkaajana, kunnes Tampereen elokuvajuhlilla 1987 näki tšekkiläisen Jan Švankmajerin animaatioita ja haki opiskelemaan silloiseen Tšekkoslovakiaan. Vuoden kestäneen prosessin jälkeen Lillqvistin kärsivällisyys palkittiin, ja opinnot saattoivat alkaa. Parhaana osana niistä Lillqvist pitää käytännön harjoittelua Jiří Trnkan (1912–1969) perustamassa studiossa. Siellä valmistuneista teoksista laajin oli Franz Kafkan novelleista ja juutalaisten klezmer-musiikista syntyneet Tarinoita ullakolta -trilogia: Hiilisangolla ratsastaja 1992, Kamarihaikara 1993 ja Maalaislääkäri 1996.[2]

Lillqvistin lyhyt animaatio Tyttö ja sotamies (1995) sai Tampereen lyhytelokuvajuhlien kotimaisen kilpailun pääpalkinnon vuonna 1996. Samana vuonna hän sai Hopeisen karhun Berliinin elokuvajuhlilla. Lillqvistille myönnettiin taiteen valtionpalkinto vuonna 2006.

Vuonna 1999 Lillqvist palasi kymmenen Prahan-vuoden jälkeen kotikaupunkiinsa Tampereelle, jonne perusti elokuvaosuuskunta Camera Cagliostron.[2]

Lillqvistin animaatio Uralin perhonen (2008) herätti keskustelun C. G. E. Mannerheimin seksuaalisesta suuntautumisesta ja sananvapauden rajoista Suomessa. Animaatio sai parhaan kotimaisen animaation palkinnon Tampeen kansainvälisillä elokuvajuhlilla maaliskuussa 2008.[3]

Lillqvistin uusin animaatio, dokumentaarinen monitaideprojektiRadio Dolores on animaatio,kuunnelma ja installaatio muusikosta, joka lähtee etsimään Espanjan sisällissodassa kadonnutta isäänsä. Aihe on Lillqvistille henkilökohtainen, sillä hänen oman isänsä kasvatti-isä katosi siellä myös. Elokuvan ensiesitys oli Train to Spain -kiertueen saapuessa Espanjaan lokakuussa 2016. Suomessa se sai ensi-iltansa vuonna es 2017.[4] Ranskan arvostetuilla kansainvälisillä animaatiofestivaaleilla Annecyssä elokuva palkittiin erikoispalkinnolla kesäkuussa 2017[5].

FilmografiaMuokkaa

  • Marie, 1991
  • Hiilisangolla ratsastaja, 1992
  • Kamarihaikara, 1993
  • Tyttö ja sotamies, 1995
  • Maalaislääkäri, 1996
  • Ksenia Pietarilainen, 1999
  • Ukkosrumpu, 2001
  • Romanien peili, 2001
  • Mire Bala Kale Hin, 2001–2003
  • Laulu Hirsipuusta, 2002
  • Mustan Saaran legenda, 2002
  • Balthasarin koira, 2003
  • Arvoisa herra Tarzan, 2003
  • Uralin perhonen, 2008
  • Eihän tämä maa minun omani ollut, 2008
  • Faruza, 2011
  • Babybox, 2015
  • Radio Dolores, 2016
  • Viimeinen matadori (tekeillä)[6]
  • Saatana saapuu Moskovaan (pitkä; tekeillä)[6]

PalkinnotMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. Kino Kaiku
  2. a b Outi Heiskanen: ”Katariina Lillqvist”, Lyhyttä ja pitkää: Kotimaisia elokuvantekijöitä. Toimittanut Eila Anttila. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu Oy, 2000. ISBN 951-692-474-3.
  3. Katariina Lillqvist palkittiin Uralin perhosesta Kaleva 9.3.2008
  4. Harri Römpötti: Tampereelta Espanjan sisällissotaan. Suomen Kuvalehti 37/2016 19.9.2016, s. 60–61.
  5. Katariina Lillqvistin kotisivu, viitattu 20.3.2018
  6. a b Maailman media soittelee suomalaisohjaajalle ja kysyy, onko Putinilla paitaa Aamulehti 10.3.2017

Aiheesta muuallaMuokkaa