Kandrat Krapiva
Kandrat Krapiva (valkoven. Кандра́т Крапіва́, oikealta nimeltään Kandrat Kandratavitš Atrah’ovitš, Кандра́т Кандра́тавіч Атрахо́віч; 5. maaliskuuta 1896 Minskin läänin Igumenin kihlakunnan Nizokin kylä – 7. tammikuuta 1991 Minsk[1]) oli valkovenäläinen kirjailija, kirjallisuus- ja kielitieteilijä sekä yhteiskuntavaikuttaja.
._%D0%9A%D0%B0%D0%BD%D0%B4%D1%80%D0%B0%D1%82_%D0%90%D1%82%D1%80%D0%B0%D1%85%D0%BE%D0%B2%D1%96%D1%87_(%D0%9A%D1%80%D0%B0%D0%BF%D1%96%D0%B2%D0%B0)_(1940).jpg)
Krapiva syntyi talonpoikaisperheeseen. Hän suoritti koulun jälkeen kansakoulunopettajan tutkinnon. Krapiva työskenteli opettajana, osallistui ensimmäiseen maailmansotaan ja palveli 1920-luvun alussa puna-armeijassa. Hän valmistui Valko-Venäjän valtionyliopiston kirjallisuuden ja kielitieteen osastosta vuonna 1930 ja työskenteli Polymja revaljutsyi -kirjallisuuslehden toimituspäällikkönä vuosina 1932–1936.[1]
Krapiva osallistui Puolan itäosan miehitykseen ja talvisotaan sekä työskenteli toisen maailmansodan aikana toimittajana. Hän oli Valko-Venäjän tiedeakatemian kielen, kirjallisuuden ja taiteen instituutin kielitieteen osaston päällikkö vuosina 1947–1951, kielitieteen instituutin johtaja vuodesta 1952 ja tiedeakatemian varapuheenjohtaja vuodesta 1956. Krapiva työskenteli kielitieteen instituutin johtavana asiantuntijana vuodesta 1982 ja jäi eläkkeelle vuonna 1989.[1]
Krapiva aloitti kirjailijanuransa satiirisena runoilijana vuonna 1922. Hänen ensimmäiset kokoelmansa ilmestyivät 1920-luvun puolivälissä. Krapiva kuului Maladnjak (1924–1926) ja Uzvyšša (1926–1931) -kirjailijaryhmiin. Hänen satiiriset runonsa, eläintarinansa ja kertomuksensa käsittelivät ajankohtaisia poliittisia kysymyksiä ja arvostelivat yhteiskunnallisia epäkohtia. Teoksista merkittävimpiin kuului satuaiheeseen perustuva satiirinen runoelma H’vjados – tšyrvony nos (1931). Valko-Venäjän maaseutua käsittelevä romaani Mjadzvedzitšy (1932) jäi keskeneräiseksi.[1]
Krapivasta tuli näytelmäkirjailija 1930-luvun alussa. Hänen ensimmäinen näytelmänsä oli psykologinen draama Kanets družby (”Ystävyyden loppu”, 1934). Sisällissotaa käsittelevää sankaritarinaa Partyzany (”Partisaanit”, 1938) esitettiin Moskovassa ja eri puolilla Neuvostoliittoa. 1930-luvun lopussa Krapiva laati satiirisia komedioita. Niistä tunnetuin on H’to smjajetstsa apošnim (”Ken viimeksi nauraa”, 1939), joka sai Stalin-palkinnon vuonna 1941. Sen pohjalta on tehty myös elokuva (1954).[1]
Toisen maailmansodan aikana Krapiva kirjoitti jälleen satiirisia runoja. Hän laati myös sota-aiheisia näytelmiä kuten Proba agnjom (”Tulikoe”, 1943) ja jatkoi saman aiheen parissa sodan jälkeen. Kolhoosikylän elämää kuvaava lyyrinen komedia Pjajuts žavaranki (”Laulavat pääskyset”, 1950) sai Stalin-palkinnon vuonna 1951. Sen pohjalta on tehty myös elokuva (1953). Näytelmä Zatsikaulenaja asoba (”Asianosainen henkilö”, 1953) oli Krapivan ensimmäinen yritys kuvata työläisten ja sivistyneistön elämää. Moraalikysymyksiä käsittelevä satiirinen komedia Brama neumirutšastsi (”Kuolemattomuuden portti”, 1974) sai Valko-Venäjän SNT:n valtionpalkinnon.[1]
Krapivan satiirit ovat vaikuttaneet monien valkovenäläisten kirjailijoiden tuotantoon. Hän oli ensimmäinen kansainvälisesti tunnettu valkovenäläinen näytelmäkirjailija. Krapiva on kirjoittanut kirjallisuus- ja kielitieteellisiä tutkimuksia, toimittanut sanakirjoja sekä kääntänyt yhteiskuntapoliittista ja kaunokirjallisuutta. Hän sai Neuvostoliiton valtionpalkinnon valkovenäläisen kielimaantieteen tutkimuksista vuonna 1971.[1]
Krapiva kuului Neuvostoliiton kirjailijaliittoon vuodesta 1934 ja Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen vuodesta 1941. Hän toimi Valko-Venäjän korkeimman neuvoston kansanedustajana vuosina 1947–1990. Krapivalle on myönnetty Valko-Venäjän tiedeakatemian akateemikon (1950), filologian tohtorin (1953), Valko-Venäjän kansankirjailjan (1956), sosialistisen työn sankarin (1975) ja Valko-Venäjän ansioituneen tieteilijän (1978) arvonimet. Valko-Venäjän tiedeakatemian taidehistorian, kansatieteen ja kansanperinteen instituutti on nimetty hänen mukaansa.[1]