Kaarle IV (keisari)

Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsija (1355–1378)

Kaarle IV (14. toukokuuta 131629. marraskuuta 1378) oli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsija.

Kaarle IV:tä esittävä yksityiskohta maalauksessa noin vuodelta 1370.
Kaarle IV:n patsas Prahassa lähellä Kaarlensiltaa. Arnost Händelin tekemä patsas pystytettiin 1848 Prahan yliopiston 500-vuotisjuhlan kunniaksi.

Nuoruus muokkaa

Kaarle IV sai kasteessa nimen Venceslaus (Václav), mutta otti myöhemmin nimen Kaarle (Karel). Kaarlen vanhemmat olivat Juhana Luxemburgilainen ja Elisabet, joka oli Böömin kuninkaan Venceslaus II:n tytär. Kaarle sai koulutuksensa Ranskassa. Hän oli kirjallisesti lahjakas ja puhui sujuvasti viittä kieltä: latinaa, tšekkiä, saksaa, ranskaa ja italiaa. Vuonna 1346 Kaarle osallistui Crécyn taisteluun, jossa hänen isänsä sai surmansa. Kaarlen itsensä onnistui paeta taistelukentältä haavoittuneena.

Hallitsijana muokkaa

Kaarle kruunattiin Böömin kuninkaaksi (Kaarle I) ja Luxemburgin kreiviksi vuonna 1346. Vuonna 1349 hänet valittiin ja kruunattiin Saksan kuninkaaksi. Kuusi vuotta myöhemmin, vuonna 1355, hänet kruunattiin Italian kuninkaaksi ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisariksi. Burgundin kuninkaaksi kruunaamisensa jälkeen vuodesta 1365 Kaarle oli kaikkien keisarikunnan kuningaskuntien hallitsija.

Kaarlen hallitusaikana Euroopassa raivosi musta surma vuosina 1347–1352. Siihen menehtyi noin kolmasosa väestöstä. Tällä oli suuri vaikutus yhteiskuntien toimintaan, varsinkin kun sama tauti levisi vielä uusina epidemioina tappaen erityisesti lapsia ja estäen väkiluvun elpymisen. Epidemioita seurasi talouslama. Yhteiskuntarakenne muuttui kohti feodalismia, sillä suuri osa talonpojista joutui talousvaikeuksien takia maaorjiksi. Kaarle käytti epidemiaa myös hyväkseen takavarikoimalla juutalaisten omaisuutta.[1]

Avioliitot ja lapset muokkaa

Kaarle oli naimisissa neljä kertaa ja hänellä oli kaikkiaan seitsemän lasta, joista vanhin eloon jäänyt poika Venceslaus peri isänsä valtaistuimet, mutta häntä ei koskaan kruunattu keisariksi. Seuraavaksi keisariksi nousi Kaarlen nuorempi poika Sigismund.

Ensimmäinen Kaarlen puoliso vuonna 1329 oli Blanche de Valois ​(1317–1348), joka oli Kaarle Valois'n, Ranskan Filip III:n pojan ja tämän kolmannen puolison Mahaut de Châtillonin nuorin tytär.

Heille syntyi kaksi tytärtä:

  • Margareeta Böömiläinen (1335–1349), joka avioitui Unkarin Ludvig I:n kanssa
  • Katariina Böömiläinen (1342–1395), joka avioitui ensin Itävallan herttua Rudolf IV:n ja sitten Baijerin herttua Otto V:n kanssa

Kaarlen toinen puoliso vuonna 1349 oli Anna Baijerilainen (1329–1353), joka oli Reininmaan paladiinikreivi Rudolf II:n ja Annan, Kärntenin herttua Otto III:n tytär.

Heille syntyi yksi poika:

  • Venceslaus (1350–1351), joka kuoli vuoden ikäisenä

Kolmas puoliso vuonna 1353 oli Anna von Schweidnitz (1339–1362), joka oli sleesialaisen Świdnica-Jaworin herttuan Henrik II:n ja prinsessa Katariina Unkarilaisen tytär. Katariina oli Unkarin kuninkaan Kaarle I:n tytär.

Heille syntyivät lapset:

  • Elisabet Böömiläinen (1358–1373), joka avioitui Itävallan herttua Albrekt III:n (1349–1395) kanssa, kuoli 15-vuotiaana, ei jälkeläisiä
  • Venceslaus (1361–1419)

Kuningatar Anna ei ehtinyt nähdä kaksivuotiaan Venceslausin kruunajaisia, vaan kuoli 23-vuotiaana viimeisen lapsensa synnytykseen 11.7.1362.

Kaarlen neljäs puoliso vuonna 1363 oli häntä 30 vuotta nuorempi 16-vuotias Elisabet Pommerilainen ​(n. 1347–1393), jonka vanhemmat olivat Pommerin herttua Bogislaus V (n. 1318–1374) ja Puolan prinsessa Elisabet (1326–1361), Kasimir III:n ja Aldona Liettualaisen tytär.

Heille syntyi kuusi lasta, joista neljä eli aikuiseksi:

Perintö muokkaa

Kaarle IV:n onnistui vahvistaa valtaansa koko Saksan kuninkaana. Hän siirsi keisarikunnan pääkaupungin Prahaan, jota hän kehitti määrätietoisesti tehden siitä johtavan sivistyskaupungin. Hän muun muassa perusti Prahan yliopiston vuonna 1348.[2] Tšekkiläiset pitävät Kaarlea edelleen ”maan isänä” (otec vlasti). Kaarle IV antoi vuonna 1356 kultaisen bullan, jossa säädettiin keisarinvaalin toimittamisesta ja vahvistettiin Saksan vaaliruhtinaiden oikeudet. Säädös toimi vuosisatojen ajan Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan eräänlaisena perustuslakina.

Lähteet muokkaa

  1. Erik Kjersgaard & Toels Dahlerup: Otavan suuri maailmanhistoria 9: Myöhäiskeskiaika ja renessanssi, s. 58–64. Päätoimittaja Erling Bjøl. Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-08056-3.
  2. Maailmanhistorian pikkujättiläinen, s. 320. Toim. Seppo Zetterberg. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 9789510306024.

Aiheesta muualla muokkaa


 
Edeltäjä:
Ludvig IV
Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan hallitsija
 1355–1378
Seuraaja:
Wenzel IV Luxemburgilainen
Tämä kuninkaalliseen henkilöön liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.