Jungarin taru
 |
Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. |
Jungarin taru (ruots. Ljungars saga) on Zachris Topeliuksen kirjoittama pienoisromaani. Se ilmestyi kirjasarjan Talvi-iltain tarinoita kolmannen osan ensimmäisenä niteenä vuonna 1896. Kirjan suomensi Helmi Setälä (G. W. Edlund 1897) ja Ilmari Jäämaa Topeliuksen Koottuihin teoksiin, osa 6 (WSOY 1929).
| Jungarin taru | |
|---|---|
| Ljungars saga | |
| Alkuperäisteos | |
| Kirjailija | Zachris Topelius |
| Kieli | ruotsi |
| Julkaistu | 1896 |
| Suomennos | |
| Suomentaja | Ilmari Jäämaa |
| Kustantaja | WSOY |
| Julkaistu | 1929 |
 Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Tarina on yksi tekijänsä harvinaisia suomennettuja kauhukertomuksia, pitkälti kummitustarina. Se sijoittuu 1200–1500-luvuille eli Birger Jarlin ja Kustaa Vaasan kausien väliin. Tarinassa vilahtaa tai esiintyy laajemminkin historiallisia henkilöitä: Suomen herttua Bengt Birgerinpoika, Nils Grabbe, Hemming Gadh ja Arvid Kurki.
Viimeisessä osassa puhutaan jo uskonpuhdistuksesta ja Martti Skytten nimi vilahtaa Turun piispana.
Kertojana toimii yksikön kolmannessa persoonassa lopussa ritariksi ja läänitysmieheksi kohonnut nuori myllärinpoika Taavi Joonaanpoika.
Tarina kertoo Jungarin suvusta jota seuraa kirkonkirous; sen kantaäiti oli Folkunga-sukuun kuulunut luostarista karannut prinsessa Jutta, joka kuoli ukkosmyrskyssä synnyttäessään aviottoman pojan; kaikki papit kieltäytyivät kastamasta lasta ja lopulta hän kastoi itse itsensä lähteessä jonka Lapin noita oli luonut hänen äitiään varten erääseen metsään; lähde sai nimen Jungarin lähde ja se onkin olennainen tekijä tarinassa; lähde esimerkiksi kuivuu kun sukua kohtaa suurempi onnettomuus.
Samoin suvun jäsenille näyttäytyi ajoittain merkillinen naispuolinen kummitus, jonka alkuperäisen lähteen luonut Lapinnoita Sam loi prinsessan puvun riekaleesta. Kummitus esiintyy valkeaan hopeavöiseen mekkoon puetun pikkutytön hahmossa.
Kummitus yleensä esitti ennustuksensa laulun muodossa; joskus se auttoi mutta useimmin ennusti pahaa. Toinen kummitustekijä oli Bo-herran toinen vaimo, Ursula-rouva, joka harjoitti salatieteitä ja piti hallussaan vihreätä hohtavaa kiveä, jonka sanottiin olleen se kivi kuningas Salomon sormuksessa jolla tämä hallitsi pimeyden henkiä; kivi on myös tärkeä tekijä suvun vaiheissa.
Sukuviha on tämän suvun vitsaus ja aina viimeiseen polveen kaksi veljestä tappaa toinen toisensa; samoin ukkonen kulkee heidän päänsä päällä missä he menevätkin.
Suku rakennutti itselleen Kokemäenjoen saarelle linnan joka kirjailijan kuvausten mukaan olisi ollut hyvin samankaltainen kuin Grabbacka; sen viimeinen varsinainen isäntä oli Bo Knuutinpoika; hänen nuorempi veljensä Sten piti Letto-nimisessä vastaavassa hirsirakenteisessa kartanossa majaansa; veljesten välillä oli veriviha ja lopulta he surmasivat toisensa. Heidän ruumiinsa jäävät salaman sytyttämän metsäpalon armoille.
Bo-herrasta sanottiin että hänen kanssaan tavallinen kansa saattoi puhua kirkkaan taivaan alla mutta Sten oli armoton rosvo. Ursula-rouva räjäytti Jungarin linnan ilmaan kun tanskalaiset tunkeutuivat sinne, Leton polttivat rosvot.
Ylimalkaan molemmat veljekset olivat tyypillisiä keskiajan aatelisia jotka käyttivät häikäilemättä väärin etuoikeuksiaan.
Sten-herralla ei ollut vaimoa, vain naispalvelija Marjaana sai toimia jalkavaimona ja synnytti isännälleen yhden pojan, jota tarinan mittaan kutsutaan nimellä 'Kukonpoika.
Bo-herrastakin kertoo hänen oma poikansa Birger että isä oli hirtättänyt palvelijan vain siksi että tämä toi vettä tavallisesta kaivosta eikä kaukana olevasta Jungarin lähteestä.
Tarinan eräs tärkein henkilö, Bo-herran esikoinen Knuutti Bonpoika joka jo odotti ritariksi lyöntiään saa surmansa Otto Rudin johtamien tanskalaisten hyökkäyksessä Turun saaristossa ja sen jälkeen hänen isänsä ainoa ajatus on kosto vihollisilleen.
Monen vaiheen jälkeen suvun kolmesta viimeisestä jäsenestä kaksi, nuoret Birger ja Beata, päätyvät piispa Arvid Kurjen pakomatkalle ja hukkuvat piispan seurueen mukana Pohjanlahdella.
Viimeinen suvun jäsen, päähenkilön mukana huovina kulkenut edellisen polven nuoremman veljen avioton poika Knuutti Steninpoika, Kukonpoika , kuolee erään rosvon ampumaan nuoleen; hänet haudataan kuivuneen Jungarin lähteen pohjaan eikä hautaa merkitä.
Pojan vetäessä viimeisen henkäyksensä, kummituksen vyö katkeaa ja se haihtuu ilmaan.
Lähteet
muokkaa- Zachris Topelius: Jungarin taru; Julkaisutiedot: Porvoo : WSOY, 1996, 6. painos ISBN 951-0-21566-X