Joseph E. Johnston
 |
Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. |
Joseph Eggleston Johnston (3. helmikuuta 1807 – 21. maaliskuuta 1891) oli Yhdysvaltain armeijan ammattisotilas ja yksi vanhimmista etelävaltioiden kenraaleista Yhdysvaltain sisällissodan aikana. Hänen tehokkuutensa kärsi kiistoista Jefferson Davisin kanssa, hän kärsi aggressiivisuuden puutteesta hyökkäyksissään, ja voitto pääsi hänen käsistään jokaisen hänen komentamansa sotaretken aikana.
| Joseph E. Johnston | |
|---|---|
 |
|
| Yhdysvaltain edustajainhuoneen jäsen Virginian 3. vaalipiiristä | |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 3. helmikuuta 1807 Farmville, Virginia |
| Kuollut | 21. maaliskuuta 1891 (84 vuotta) Washington, D.C. |
| Tiedot | |
.png){kind=small} Nimikirjoitus |
|
| Sotilaspalvelus | |
| Palvelusmaa(t) |
 Yhdysvallat Konfederaatio |
| Palvelusvuodet | 1829-1865 |
| Sotilasarvo |
prikaatikenraali (USA) kenraali (CSA) |
| Taistelut ja sodat |
Meksikon–Yhdysvaltain sota Seminolisodat Yhdysvaltain sisällissota |
Lapsuus ja nuoruus muokkaa
Johnston syntyi tuomari Peter Johnstonille ja hänen vaimolleen Marylle (omaa sukua Wood). Hänen isänsä oli skottilaista sukujuurta ja äitinsä englantilais-skottilaista. Johnston syntyi Longwoodin talossa Farmvillessä Virginiassa, mikä myöhemmin paloi. Uudelleenrakennettu talo on nykyisin Longwoodin yliopiston presidentin asuntona. Johnston nimettiin Joseph Egglestonin mukaan, jonka kanssa hänen isänsä taisteli Yhdysvaltain vapaussodassa. Johnston meni Yhdysvaltain sotilasakatemiaan ja valmistui 1829. Hän erosi armeijasta vuonna 1836, ja opiskeli siviilissä insinööriksi. Toisen seminole-sodan aikana hän oli siviilissä kartoittaja-insinööri laivalla, jonka päällikkö oli William Pope McArthur. 12. tammikuuta 1837 Jupiterissa Floridassa merimiehet, jotka olivat rantautuneet, joutuivat hyökkäyksen kohteiksi ja Johnston väitti että "ei ollut vähempää kuin 30 luodinreikää" hänen vaatteissaan ja yksi luoti raapaisi hänen päänahkaansa, josta hän sai arven lopuksi ikäänsä. Hän liittyi armeijaan uudestaan vuonna 1838.
Meksikon–Yhdysvaltain sodan aikana hän voitti kaksi ylennystä ja haavoittui sekä Cerro Gordossa että Chapultepecissa. Hän palveli Kaliforniassa sodan jälkeen ja ylennettiin majoitusmestarikenraaliksi Yhdysvaltain armeijaan 28. kesäkuuta 1860.
Johnston nai Lydia McLanen, Louis McLanen, Delawaren kongressimiehen ja presidentti Andrew Jacksonin kabinetin jäsenen tyttären. He eivät saaneet lapsia. Hänen vaimonsa kuoli helmikuussa 1887. Hänen veljensä Charles Clement Johnston palveli myös USA:n edustajana ja hänen veljenpoikansa John Warfield Johnston oli USA:n senaattori, molemmat Virginian edustajia. Kun hänen kotiosavaltionsa erosi unionista 1861, Johnston erosi prikaatinkenraalin tehtävästään vakinaisessa armeijassa, korkeimpana USA:n armeijan upseerina joka teki niin. Hän sai komenuksen Virginian miliisin kenraalimajuriksi ja vapautti Thomas J. "Stonewall" Jacksonin Harpers Ferryn asevarikon komentajana ja organisoi Shenandoahin armeijan.
Sisällissota muokkaa
Ensimmäisessä Bull Runin taistelussa 1861 Johnston toi joukkoja Shenandoahin laaksosta, ja yhdisti ne kenraalimajuri P.G.T. Beauregardin joukkoihin, mutta taistelun kävivät nuoremmat kenraalit, koska Johnston ei tuntenut maastoa. Hänen onnistui kuitenkin saada julkista tunnustusta etelänvoitosta. Bull Runin jälkeen Johnston auttoi Beauregardia ja William Porcher Milesia suunnittelemaan ja tuottamaan etelävaltioiden taistelulipun. Lipun neliomäinen malli oli Johnstonin idea.
Elokuussa Johnston ylennettiin täydeksi kenraaliksi – mitä modernissa armeijassa kutsutaan neljän tähden kenraaliksi – mutta ei ollut tyytyväinen koska kolme miestä oli häntä ylempiarvoisena. Hän tunsi että koska oli vanhin USA:n armeijasta lähtenyt ja konfederaatioon liittynyt upseeri hänen ei tullut olla arvoissa alempana kuin Samuel Cooper, Albert Sidney Johnston ja Robert E. Lee. Vain Beauregard sijoitettiin alemmaksi häntä viiden uuden kenraalin listassa. Tämä herätti paljon pahaa verta Johnstonin ja Jefferson Davisin välillä ja riita kesti koko sodan ajan.
Johnston sijoitettiin Pohjois-Virginian armeijan komentajaksi, ja johti sitä vuoden 1862 Virginian niemimaalla käytyjen taistelujen alkuun. Hän puolusti Richmondin pääkaupunkia kenraalimajuri George B. McClellanin joukkoja vastaan. Johnston suoritti sarjan vetäytymisiä ennen suurta yhteenottoa, kunnes hänen armeijansa oli vain viiden mailin päässä kaupungista missä McClellanin oli tarkoitus piirittää sitä. Viimein nurkkaan ajettuna Johnston hyökkäsi 31. toukokuuta 1862 etelään Chickahominy-joelta Seven Pinesin taistelussa. Taistelu oli taktillisesti ratkaisematon, mutta se esti McClellanin etenemisen kaupunkiin, ja paljastui invaasion korkeimman nousuveden merkiksi. Tärkeää on kuitenkin että Johnston haavoittui taistelun toisena päivänä ja Davis antoi komennon aggressiivisemmalle kenraali Robert E. Leelle, joka johti Pohjois-Virginian armeijaa sodan loppuun.
Toivuttuaan haavastaan Johnston sai komentoonsa länsialueen hallinnan, mikä antoi hänelle nimellisesti komentoonsa kenraali Braxton Braggin Tennesseen armeijan ja kenraaliluutnantti John C. Pembertonin hallinnoiman Mississippin ja Itä-Louisianan. Pemberton kohtasi kenraalimajuri Ulysses S. Grantin piiritetyn Vicksburgin kaupungin sisältä Mississippissä, ja Johnston kehotti häntä hylkäämään kaupungin väliaikaisesti ja liittymään Johnstonin joukkoihin ja lyödä Grantin ylivoimalla, mutta Davis käski Pembertonin pysyä Vicksburgissa, ja aiheutti suuren tappion etelävaltioille, kun sen viimeinen linnoitus Mississippi-joella romahti 4. heinäkuuta 1863. Myöhemmin samana vuonna Bragg lyötiin Chattanoogan taistelussa ja Davis vastahakoisesti siirsi pois vanhan ystävänsä ja korvasi hänet Johnstonilla.
Todettuaan William T.Shermanin armeijan etenevän Chattanoogasta Atlantaan keväällä 1864, Johnston palautti vetäytymisstrategiansa. Hän järjesteli vahvat puolustusasemat vain nähdäkseen Shermanin kiertoliikkeen niiden ympäri, mikä aiheutti hänen vetäytymisensä takaisin Atlantaan. Johnston näki armeijansa säästämisen tärkeimpänä päämääränään ja aloitti epäluuloisen sotaretkensä. Hän käsitteli hyvin armeijaansa, hidasti unionin etenemistä ja aiheutti viholliselleen suurempia tappioita kuin itse kärsi. 27. kesäkuuta Johnston voitti Shermanin Kennesaw Mountainin taistelussa, mutta puhtaasti puolustuksellinen voitto ei estänyt Shermania jatkamasta etenemistään. Kriitikot ovat väittäneet että Johnstonin strategia oli kokonaan puolustava, ja että hänen haluttomuutensa ottaa riski hyökkäämällä teki konfederaation voiton mahdottomaksi.
Jefferson Davis ärsyyntyi hänen strategiastaan ja poisti Johnstonin komennosta 17. heinäkuuta 1864, vähän ennen Peachtree Creekin taistelua, juuri Atlantan ulkopuolella. (Hänen korvaajansa kenraaliluutnantti John Bell Hood oli aggressiivinen, mutta tehoton ja menetti Atlantan syyskuussa ja suurimman osan armeijastaan Franklin-Nashvillen sotaretkellä talvella). Davisin päätös korvata Johnston on sodan kiistellyimpiä.
Kun konfederaatio tuli entistä huolestuneemmaksi Shermanin marssista merelle Georgian halki ja pohjoiseen kohti Carolinoja, suuri yleisö halusi Johnstonin palaavan komentaksi. Davis nimitti hänet Etelä-Carolinan, Georgian ja Floridan puolustuksen komentajaksi, ja myös Pohjois-Carolinan ja Etelä-Virginian alueiden komentajaksi. Näihin komennuksiin sisältyi periaatteessa kolme konfederaation armeijaa, mutta ne olivat paperitiikereitä ja Johnston saattoi tehdä vain vähän pysäyttääkseen Shermanin etenemisen.
19. maaliskuuta 1865 sai kiinni osan Shermanin armeijasta yllätyksellisesti Bentonvillen taistelussa ja lyhyesti sai jotakin taktista menestystä ennen kuin vihollisen yhä suurempi lukumäärä pakotti hänet vetäytymään. Kuultuaan Leen antautumisesta Appomattoxin käräjätalossa, Johnston antautui armeijoineen Shermanille Bennett Placessa lähellä Durhamia Pohjois-Carolinassa, kaksi viikkoa myöhemmin 26. huhtikuuta 1865, huolimatta Jeffersin Davisin vastakkaisista käskyistä.
Sodan jälkeiset vaiheet muokkaa
Sodan jälkeen Johnston asettui Savannahiin Georgiaan, oli rautatieyhtiön presidenttinä Arkansasissa, ja osallistui vakuutusbisnekseen vuosina 1868 ja 1869. Hän palasi Virginiaan ja asettui Richmondiin 1877 ja tuli lähtetysyhtiön presidentti. Johnston oli 46. kongressissa vuodet 1879-1881 demokraattien kongressimiehenä. Hän ei ollut ehdokkaana uudelleenvalintaan vuonna 1880. Hän oli rautatiehallinnossa presidentti Grover Clevelandin henkilökunnassa.
Hänen teoksensa omista toimistaan sisällissodassa, nimeltään "Narrative of Military Operations" julkaistiin 1874, oli huomattavan kriittinen Davisista ja hänen kenraalitovereistaan.
Johnston, kuten Lee, ei ikinä unohtanut sen miehen suurutta, jolle oli antautunut eikä ikinä sallinut läsnä ollessaan puhuttavan pahaa sanaa Shermanista. Kun Sherman kuoli, Johnston oli arkunkantajana hänen hautajaisissaan. Toimituksen aikana New York Cityssä 19. helmikuuta 1891 hän piti hattuaan kädessään huolimatta sateista ja säästä. Jollakin oli huoli vanhan kenraalin terveydestä ja häntä pyydettiin laittamaan hattu päähänsä, johon Johnston vastasi "Jos minä olisin tuossa hänen sijassaan ja hän tässä, hän ei laittaisi hattua päähänsä." Hän sai keuhkokuumeen ja kuoli muutamaa viikkoa myöhemmin. Hänet on haudattu Green Mountin hautausmaahan Baltimoreen, Marylandiin.
Ainoa tunnettu monumentti Johnstonille pystytettiin Daltoniin Georgiaan 1912. Toisen maailmansodan aikana USA:n laivasto nimesi aluksen hänen mukaansa.
Lähteet muokkaa
- Coski, John M. The Confederate Battle Flag: America's Most Embattled Emblem, Belknap Press, 2005, ISBN 0-674-01983-0.
- Eicher, John H., and Eicher, David J., Civil War High Commands, Stanford University Press, 2001, ISBN 0-8047-3641-3.
- Marszalek, John F. Sherman: A Soldier's Passion for Order, The Free Press (Macmillan, Inc.), 1993, ISBN 0-02-920135-7.
