Isoloisnokkeli
Isoloisnokkeli, aikaisemmalta nimeltään keltanokkeli[2] (Buphagus africanus) on Saharan eteläpuolisessa Afrikassa elävä loisnokkeleihin kuuluva varpuslintu.
| Isoloisnokkeli | |
|---|---|
,_Masi_Mara.jpg) |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Linnut Aves |
| Lahko: | Varpuslinnut Passeriformes |
| Heimo: | Loisnokkelit Buphagidae |
| Suku: | Loisnokkelit Buphagus |
| Laji: | africanus |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Buphagus africanus |
|
| Katso myös | |
Koko ja ulkonäkö
muokkaaKooltaan isoloisnokkeli on noin 19–21 senttiä. Lajin selkä ja pää ovat väriltään harmahtavan ruskeat. Alaselkä ja perä ovat väritykseltään vaalean kellertävän ruskeat. Vatsa on vaalean ruskea. Nokka on keltainen ja punakärkinen. Sukupuolet muistuttavat toisiaan ulkonäöltään. Nuoret linnut ovat väritykseltään vaaleampia kuin aikuiset. Isoloisnokkeli muistuttaa ulkonäöltään lähisukulaistaan loisnokkelia (Buphagus erythrorhynchus) mutta on vaaleampi, ja loisnokkelin nokka on täysin punainen.[3][4]
Elinympäristö ja kanta
muokkaaIsoloisnokkelit elävät laajalti Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ja erityisesti sen itäosissa. Laji elää savannimailla, joilla pidetään karjaa ja liikkuu luonnostaankin nisäkkäitä kuten muita sorkkaeläimiä, jotka tarjoavat linnuille ravintoa.[5]
Isoloisnokkelikanta on pienentynyt viime aikoina. Yksi syy on karjan desinfioinnin lisääntyminen, mikä tappaa karjan loiset, joita isoloisnokkelit syövät. Desinfektioaineet saatavat tappaa myös lintuja, jotka syövät myrkyllisiksi tulleita loisia kuten punkkeja. Isoloisnokkelit ovat hävinneet muutamilta alkuperäisiltä levinneisyysalueiltaan.[5]
Elintavat ja lisääntyminen
muokkaaIsoloisnokkelit saattavat kerääntyvät erityisesti karjan, sarvikuonojen ja virtahepojen selkiin ruokailemaan.[4] Yhdessä eläimessä voi näitä lintuja olla jopa kymmenittäin.[5]
Isoloisnokkelien pesimäaika vaihtelee sadekausien ja ruokapöytinä toimivien eläinten liikkeiden mukaan. Yksi isoloisnokkelipari voi pesiä vuodessa jopa kolme kertaa. Pesä rakennetaan puun tai kiven koloon. Materiaalina on kuiva ruohoja nisäkkäiden selästä kiskotut karvatupot. Naaras munii pesään kahdesta kolmeen munaa. Hautominen kestää noin kahden viikon ajan ja poikaset poistuvat pesästään kuukauden kuluttua kuoriutumisestaan. Sekä naaras että koiras huolehtivat hautomisesta ja poikasten ruokkimisesta. Tosin vain naaras hautoo munia yöllä. Pesivällä parilla on kahdesta kolmeen muuta lintua auttajinaan.[5]
Isoloisnokkeli ja eläimet
muokkaaIsoloisnokkeleista on sekä hyötyä että haittaa karjalle, sarvikuonoille ja virtahevoille. Linnut varoittavat nisäkkäitä äänillään ja lentelemällä niiden ympärillä.[5]
Isoloisnokkelit syövät nisäkkäiden loisia. Suurimmaksi osaksi ravinto koostuu punkeista ja kärpäsistä, mutta myös täitä ja kirppuja syödään. Syödessään isoloisnokkelit voivat kuitenkin vahingoittaa eläimiä, koska ne syövät myös nisäkkäiden verta ja lihaa. Näin ne suurentavat loisten tekemiä haavoja ja haittaavat niiden parantumista. Tästä huolimatta eläimet antavat isoloisnokkeleiden olla selässään.[5]
Lähteet
muokkaa- ↑ BirdLife International: Buphagus africanus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 9.1.2014. (englanniksi)
- ↑ Palmén, Ernst & Nurminen, Matti (toim.): Eläinten maailma, Otavan iso eläintietosanakirja. 5. Sydän–Öljykala, s. 1811. Helsinki: Otava, 1975. ISBN 951-1-02059-5
- ↑ Dave Richards: Photoguide - Birds of East Africa, s. 114. Struik, 2000. ISBN 9781770073814 Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 31.3.2009). (englanniksi)
- ↑ a b Ian Sinclair, P. A. R. Hockey, Peter Hayman, Norman Arlott: The larger illustrated guide to birds of southern Africa, s. 384. Struik, 2005. ISBN 978-1-77007-243-5 Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 31.3.2009). (englanniksi)
- ↑ a b c d e f Robert Burton: International Wildlife Encyclopedia, s. 1830. Marshall Cavendish, 2002. ISBN 978-0761472667 Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 31.3.2009). (englanniksi)