Irving Langmuir
Irving Langmuir (31. tammikuuta 1881, New York – 16. elokuuta 1957, Massachusetts) oli yhdysvaltalainen teollisuuden kemisti ja fyysikko, joka tutki erityisesti elektronien irtautumista kuumista metallipinnoista.[1] Tietoja hän käytti hyväkseen hehkulamppujen kehitystyössään General Electric -yhtiössä 1909–1950,[2] mutta Langmuir teki useita merkittäviä keksintöjä myös fysiikan ja kemian perusilmiöiden tutkimuksessa.
| Irvin Langmuir | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 31. tammikuuta 1881 New York, Yhdysvallat |
| Kuollut | 16. elokuuta 1957 Massachusetts, Yhdysvallat |
| Kansalaisuus | yhdysvaltalainen |
| Koulutus ja ura | |
| Tutkinnot |
Columbian yliopisto Göttingenin yliopisto |
| Väitöstyön ohjaaja | Walther Hermann Nernst |
| Tutkimusalue | Kemia, fysiikka |
| Tunnetut työt | Pintakemia |
| Palkinnot |
 Nobelin kemianpalkinto (1932) |
Nuoruus ja perhe muokkaa
Irving Langmuir syntyi Charles ja Sadie (omaa sukua Comings) Langmuirin perheeseen. Perheessä oli entuudestaan jo kaksi poikaa ja myöhemmin perheeseen syntyi Irvingille myös pikkuveli. Koulutukseltaan Irving Langmuir oli metallurgian insinööri. Hän valmistui 1903 metalli-insinööriksi Columbia Universitystä ja jatkoi opintojaan Walther Hermann Nernstin (Nobelin kemianpalkinto 1920) alaisuudessa fysikaalisessa kemiassa saavuttaen tohtorin tutkinnon 1906 Göttingenin yliopistossa. Palattuaan takaisin Yhdysvaltoihin hän siirtyi General Electricin palvelukseen. Vuonna 1912 hän meni naimisiin Marion Mersereaun kanssa ja he saivat kaksi lasta, pojan ja tyttären.
Tieteellinen työ muokkaa
Langmuir oli monipuolinen tutkija, joka kehitti hehkulamppujen suojakaasuja ja hehkulankoja, elektroniputkien hehkukatodeja sekä öljyjen molekyylitason ominaisuuksia. Vuonna 1909 Langmuir pestautui General Electric -yhtiön tutkimuslaboratorioon Schenectadyyn, jonka apulaisjohtajana hän toimi 1932–1950. Sotatarviketuotannon aikana Langmuir kehitti taistelukentän savuverhoja ja sukellusveneiden havaitsemiskeinoja.[1]
Langmuir keksi muun muassa kaasutäytteisen hehkulampun ja löysi atomaarisen vedyn. Nobelin kemianpalkinnon hän sai vuonna 1932 työstään pintakemian alalta. Hän oli ensimmäinen teollisuuden kemisti, joka sai Nobelin palkinnon. Hänen mukaansa on nimetty muun muassa yhtälöitä, menetelmiä, ja tieteellinen aikakausjulkaisu Langmuir.
Pintakemiaa Langmuir alkoi tutkia yhdessä assistenttinsa Katherine Blodgettin kanssa myöhempinä vuosinaan. He tutkivat ohuita kalvoja ja molekyylien adsorptiota pinnoilla. Yhdessä he esittelivät käsitteen monolayer, joka tarkoittaa yhden molekyylin paksuista kerrosta. Urallaan Langmuirille myönnettiin lukuisia arvostettuja palkintoja.
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- ↑ a b Seppo Zetterberg (toim. suomalainen laitos): Muutosten vuosisata 3, s. 263. Alkuteos: Power, Wealth & Powerty, The Family, Science, The Arts, Passing Parade. WSOY, 1993. ISBN 951-0-18420-9.
- ↑ Salonen, Lippo & Salonen, Sirkka (suom.) & Väänänen, Juha (toim.): ”Langmuir, Irving”, Kuka teki mitä, The Mitchell Beazley kuvitettu elämäkerrallinen hakuteos, s. 148. Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1986. ISBN 951-643-251-4.
Aiheesta muualla muokkaa
- Nobelprize.org Irving Langmuirin elämäkerta
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Irving Langmuir Wikimedia Commonsissa
