Ilkka Halonen
Ilkka Kalle August Halonen (14. marraskuuta 1932 Kuopio – 21. joulukuuta 2021 Kuopio)[1][2] oli suomalainen sotilas, kenraaliluutnantti. Halonen syntyi Kuopiossa jääkärikapteeni Otto Armas (Ami) Halosen ja lastentarhanopettaja Aino Hilja Halosen ensimmäisenä lapsena. Myöhemmin Halonen muutti perheensä mukana Siilinjärven Kasurilan kylään, missä hänen isänsä jääkärikapteeni Halonen toimi maanviljelijänä.
| Ilkka Halonen | |
|---|---|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 14. marraskuuta 1932 Kuopio |
| Kuollut | 21. joulukuuta 2021 (89 vuotta) Kuopio |
| Sotilashenkilö | |
| Palvelusmaa(t) |
 Suomi |
| Palvelusvuodet | 1953–1992 |
| Komentajuudet |
Uudenmaan Rakuunapataljoona (1975–77) Savon prikaati (1977–80) Savo-Karjalan sotilaslääni (1981–84) |
| Sotilasarvo | Kenraaliluutnantti |
| Kunniamerkit | SL 1.lk komentajamerkki |
Opinnot ja perhe
muokkaaHalonen kirjoitti ylioppilaaksi Kuopion Lyseosta v. 1952. Varusmiespalveluksen jälkeen hän suoritti kadettikoulussa upseerin tutkinnon vuonna 1955. Hän oli joukkueenjohtajana ensimmäisessä suomalaisessa rauhanturvajoukossa (YKSK) Egyptissä 1956–1957. Hän palveli opetusupseerina ja komppanianpäällikkönä 2. prikaatissa ja reserviupseerikoulussa vuosina 1957–1963. Sotakorkeakoulussa Halonen opiskeli vuosina 1963–1965. Hän oli Sotakorkeakoulun opettajana vuosina 1965–1969 ja 1971–1975. Halosen sotilasura jatkui Uudenmaan Rakuunapataljoonasn ja Savon Prikaatin komentajana vuosina 1975–1980. Tämän jälkeen hän palveli Pääesikunnassa operatiivisen osaston päällikkönä. Hänet ylennettiin kenraalimajuriksi 1981 ja määrättiin Savo-Karjalan Sotilasläänin komentajaksi 1981–1984, minkä jälkeen hän oli Pääesikunnassa päämajamestarina ja yleisesikunnan päällikkönä vuosina 1984–1989. Kenraaliluutnantiksi hänet ylennettiin 1986. Hänen viimeinen tehtävänsä aktiivipalveluksessa oli Pohjois-Suomen Sotilasläänin komentajuus vuosina 1989–1992.
Halonen avioitui Maija-Liisa Variksen kanssa vuonna 1957 ja heille syntyi kaksi poikaa.[2]
Yleistä
muokkaaIlkka Halonen toimi Kadettikunnan puheenjohtajana 1984–1986 ja Jääkäripataljoona 27:n Perinneyhdistyksen puheenjohtajana 1989–1995. Eläkepäivillään hän edisti muun muassa ampumisharrastusta.[3] Hän oli Sotainvalidien Veljesliiton Pohjois-Savon piirin puheenjohtajana vuosina 2001–2006, ja osallistui muun muassa asiantuntijana Jatkosodasta kertovien radio-ohjelmien tekemiseen.[4]
Kunniamerkit
muokkaa- Suomen Leijonan 1. lk komentajamerkki (SL K1)
- Suomen Leijonan komentajamerkki (SL K)
- Jatkosodan muistomitali
- Sotilasansiomerkki
- YK-mitali (Suez)
- Reserviupseeriliiton ansiomerkki [5]
Lähteet
muokkaa- ↑ Kuolinilmoitus, Helsingin Sanomat 9.1.2022, s. C 14
- ↑ a b Irja Hämäläinen, Risto Rantala, Hannakatri Hollmén (toim.): Kuka kukin on 1994, s. 169. Helsinki: Otava, 1994. ISBN 951-1-12833-7
- ↑ 17 Nuorta osallistui Kenraalin kilpailuun ampumaurheiluliitto, 2007
- ↑ YLE Kirjo (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Kadettiupseerit 1920–1985, s. 124. Kadettiupseerit r.y., 1985. ISBN 951-99690-4-7