Avaa päävalikko
Tämä artikkeli kertoo kaskiviljelyn menetelmästä. Sanan muista merkityksistä katso Huhta (täsmennyssivu).

Huhta eli huuhta on kaskiviljelyn menetelmä, ja sitä käytettiin keskiajalta alkaen Suomessa havumetsien kaskeamiseen. Kaskeaminen on tunnettu paljon kauemmin. Sen ideana oli, että poltetun metsän puiden tuhka lannoittaa kylvöksen. Läntisen peltoviljelyn ja lehtokaskiviljelyn itäraja oli keskiajalla Päijänteen-Kymijoen linjalla, joten sen itäpuolella oli kaskettava havumetsiä.[1]

Huhta tehtiin havumetsään niin, että puiden annettiin kuivua pystyssä usean vuoden ajan, jonka jälkeen kaski poltetiin. Kaskesta saatiin yksi ruissato.[2] Hankaluutena oli, että järeät puut eivät palaneet kokonaan. Niinpä syntyi Kahden polton huhta, jolla saatiin samasta kaskesta kaksi satoa parin vuoden välein.[1]

Seuraavan kuvauksen hyvästä ja huonosta huhtaviljelystä kirjoitti suomalainen Carl Axel Gottlund etsiessään vuonna 1818 Ruotsin suomalaismetsistä sinne muuttaneiden suomalaisten jälkeläisiä:

»Istuimme kyytimiehen kera kolmeen pekkaan mennäksemme Lilla-Björnmåsaan eli, kuten sitä suomeksi nimitettiin, Hiirolaan. – – Jo matkalla näin – – ruiskaskimaita, ne olivat ensimmäiset Suomesta lähtöni jälkeen näkemäni. Tuo nokinen aita ja musta maankamara vihantine laihoineen johdattivat elävästi muistiini monia näkyjä kotiseudultani ja saivat mielikuvitukseni niin vilkkaasti liikkeelle, että uneksin olevani kokonaan toisessa maailmassa. Tuo kaski oli selvä enne siitä, että olin suomalaisten läheisyydessä. Aidanpanotavan, veräjän asennon – kaiken tuon tunsin niin hyvin. (Oppaani Munter) sanoi, että heitä oli ankarasti kielletty kaskeamasta ja etteivät he niitä harvoja kaskia, joihin joskus annettiin lupa, enää oikein osanneet hoitaa. Sillä kun kaski oli poltettu, he kylvivät siihen ruista tuhkan ollessa vielä lämmintä – –. Luonnollisena seurauksena oli, että siemen joskus paloi kuumassa tuhkassa. Ja ellei juuri niinkään käynyt, niin sateen puuttuessa siemenen aurinko kuivatti, tai tuuli vei sen tahi se joutui lintujen saaliiksi. – – Eivätpä he edes nähneet sitä vaivaa, että olisivat keränneet – – palamattomia puunrunkoja, vaan kylvivät hiilien ja kekäleiden sekaan. – – Korjattuaan näin kaskesta yhden vuoden sadon he jättivät sen hyötyä tuottamatta omiin hoteisiinsa. Munter sanoi käytännössä näyttäneensä (Ruotsin metsäsuomalaisille), miten Savossa kaskea viljeltiin, miten sitä kynnettiin ja äestettiin ja miten yhden sadon sijaan saatiin kolme, jopa neljäkin. Hän sanoi kylväneensä sekä ohraa että ruista ja niittäneensä ensin rukiin ja sitten ohran, mitä täkäläiset olivat pitäneet kuin ihmeenä.»
(K. A. Gottlund. Ruotsin suomalaismetsiä samoilemassa. Suomennos vuodelta 1928. SKS:n toimituksia 411. Jyväskylä 1985. ISBN 951-717-378-4. s. 39.)

LähteetMuokkaa

  1. a b Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 165. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
  2. Mäntylä, Ilkka: Suurvalta-aika. Teoksessa Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 235. ISBN 951-0-14253-0. WSOY Porvoo 2003

Aiheesta muuallaMuokkaa

  • Kolin kaskiopas. PDF, 76 sivua. Huhtakaski s. 16–20. Metsäntutkimuslaitos METLA. Viitattu 18.6.2014.