Heinrich von Gagern
Heinrich Wilhelm August von Gagern[1] (20. elokuuta 1799 Bayreuth, Baijeri – 22. toukokuuta 1880 Darmstadt, Hessen)[2] oli saksalainen paroni ja liberaalipoliitikko, joka toimi vuosien 1848–1849 Frankfurtin kansalliskokouksen puhemiehenä.
Heinrich von Gagernin isä oli Hollannin hovissa Napoleonin sotien aikana vaikuttanut saksalainen valtiomies Hans Christoph Ernst von Gagern.[1] Heinrich von Gagern osallistui 16-vuotiaana Waterloon taisteluun Nassaun herttuakunnan armeijassa ja haavoittui. Sen jälkeen hän jatkoi opintojaan Heidelbergin, Göttingenin ja Jenan yliopistoissa. Hän oli keskeisenä henkilönä mukana perustamassa Allgemeine Deutsche Burschenschaft -nimistä liberaalia ja nationalistista opiskelijajärjestöä, joka oli omistautunut Saksan yhtenäisyyden tavoittelulle. Gagern toimi vuodesta 1821 virkamiehenä Hessenin suurherttuakunnan palveluksessa. Vuosina 1832–1836 hän oli Hessenin maapäivien eli parlamentin alahuoneen jäsen ja joutui jättämään virkamiesuran liberaalien mielipiteittensä vuoksi. Hän palasi vuonna 1847 politiikkaan ja kohosi Hessenin maapäivillä liberaalin opposition johtajaksi. Maaliskuun vallankumouksen puhjettua hänet nimitettiin 6. maaliskuuta 1848 Hessenin pääministeriksi. Hän ei kuitenkaan ehtinyt toimia tässä asemassa pitkään ennen kuin siirtyi vielä tärkeämpänä pidettyyn tehtävään.[2][1]
Gagernilla oli näkyvä rooli Frankfurtin kansalliskokousta valmistelleessa niin sanotussa esiparlamentissa ja 19. toukokuuta Frankfurt am Mainissa kokoontunut Saksan kansalliskokous valitsi hänet ensimmäiseksi puhemiehekseen. Saksan yhdistämiseen tähdännyt kokous uhkasi sotkeentua sisäisiin erimielisyyksiinsä, mutta Gagern onnistui varmistamaan eräiden tärkeiden päätösten läpimenon, kuten Itävallan arkkiherttua Juhanan valinnan Saksan valtionhoitajaksi 24. kesäkuuta 1848. Gagern tunnettiin kuitenkin itävaltalaisvastaisena ja hän oli Frankfurtin kansalliskokouksessa yksi johtavia piensaksalaisen (Kleindeutsch) ratkaisun puolestapuhujia, millä tarkoitettiin Itävallan jättämistä tulevan Saksan liittovaltion ulkopuolelle. Hän toivoi Preussin ottavan johtavan roolin tulevassa yhdistyneessä Saksassa.[2][1] Gagern nimitettiin 16. joulukuuta 1848 arkkiherttua Juhanan alaisen väliaikaisen hallituksen pääministeriksi, ja hän tekikin pian aloitteen suunnitellun Saksan valtion johtoaseman antamisesta Preussille sekä Itävallan jättämisestä sen ulkopuolelle.[1] Hän sai kansalliskokouksen hyväksymään Saksan keisarin kruunun tarjoamisen Preussin kuningas Fredrik Vilhelm IV:lle, mutta tämä kieltäytyi ottamasta sitä vastaan. Tämän jälkeen arkkiherttua Juhana julisti Frankfurtin kansalliskokouksen hajotetuksi 10. toukokuuta 1849, jolloin Gagern erosi nimellisen väliaikaishallituksen johdosta. Hän jätti Frankfurtin lopullisesti 11 päivää myöhemmin eikä osallistunut enää radikaalien yritykseen jatkaa kansalliskokouksen toimintaa.[1][2]
Gagern osallistui kesäkuussa 1849 Gothassa pidettyyn kokoukseen, jossa joukko entisiä kansalliskokouksen jäseniä ilmaisi tukensa Erfurtin liittona tunnetulle suunnitelmalle. Hän oli myös maalis–huhtikuussa 1850 lyhytikäisen Erfurtin parlamentin jäsenenä, yrittäen vielä kerran saada aikaan Saksan yhdistymisen Preussin johdolla.[1] Kesällä 1850 hän liittyi vapaaehtoisena Holsteinin armeijaan ja osallistui sotaan Tanskaa vastaan. Perustuslaillisen kehityksen käynnistyttyä Itävallassa 1860-luvun alussa Gagern kääntyi aiemmasta kannastaan poiketen tukemaan Itävaltaa ja niin sanottua suursaksalaista (Grossdeutsch) politiikkaa, joka tähtäsi Saksan ja Itävallan yhdistämiseen. Hän toimi vuosina 1864–1872 Hessenin lähettiläänä Wienissä. Viimeiset vuotensa hän eli kotitilallaan Hessenissä melko unohdettuna.[1][2]
Heinrich von Gagernin vanhempi veli oli kenraali Friedrich von Gagern, joka kukisti huhtikuussa 1848 Badenissa niin sanotun Heckerin kansannousun. Samaan velisarjaan kuului myös poliitikko ja diplomaatti Max von Gagern.[1]
Lähteet muokkaa
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Heinrich von Gagern Wikimedia Commonsissa
