Guaraní-sota
Guaraní-sota (esp. Guerra Guaranítica) oli guaraní-intiaanien Portugalia ja Espanjaa vastaan suunnattu sota vuosina 1754–1756. Taistelut puhkesivat kiistasta niin sanotun seitsemän lähetysaseman alueen suhteen Uruguayjoen itäpuolella nykyisen Brasilia Rio Grande do Sulin osavaltiossa. Lähetysasemia asuttivat guaranít, jotka vastustivat Espanjan tuolloin hallitseman alueen siirtämistä Portugalille Madridin sopimuksen nojalla. Lähetysasemien guaranít nousivat kapinaan, jonka espanjalaiset ja portugalilaiset lopulta kuitenkin kukistivat yhdessä.
| Guaraní-sota | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 Niin sanottu seitsemän lähetysaseman alue kartalla.
| |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
| Komentajat | |||||||||
|
Sepé Tiarayú |
|||||||||
Tausta muokkaa
Espanja ja Portugali hallitsivat molemmat alueita Etelä-Amerikassa. 1700-luvulla maiden välillä oli kaksi suurempaa kiistakysymystä alueeseen liittyen. Jesuiitat olivat perustaneet seudulle lähetysasemia, joita molemmat maat havittelivat itselleen. Toinen kiistakysymys liittyi alueisiin La Platan seudulla. Vuonna 1750 osapuolet solmivat niin sanotun Madridin sopimuksen, jolla Portugali luopui vaatimuksistaan Colônia do Sacramenton alueeseen, mutta sai samalla tunnustuksen Espanjalta alueilleen Amazonian seudulla. Guaraní-sotaan johtanut sopimuksen kohta liittyi niin sanotun seitsemän lähetysaseman alueeseen Uruguayjoen itäpuolella nykyisessä Brasilian Rio Grande do Sulin osavaltiossa. Seitsemän lähetysaseman alueella asui noin 30 000 guaraní-intiaania.[1]
Jesuiittojen lähetysasemien guaranít vastustivat maidensa siirtoa Portugalille. Guaranít tunsivat portugalilaiset vanhoina vihollisinaan.[2] Bandeirantes oli termi portugalilaisille orjanmetsästäjille, jotka olivat iskeneet intiaanien asuttamille lähetysasemille etenkin 1600-luvulla.[3] Sopimuksen nojalla intiaanit oli joka tapauksessa tarkoitus pakkosiirtää seitsemän lähetysaseman alueelta. Guaranít kieltäytyivät noudattamasta alueen espanjalaisen kuvernöörin käskyä ja päättivät sen sijaan vastustaa sitä Sepé Tiarayún johdolla.[2]
Sota muokkaa
Tiarayú ja hänen tuolloin johtamansa pieni noin 68 miehen joukko tapasi espanjalaisia ja portugalilaisia edustajia helmikuussa 1753. Tiarayú kieltäytyi tekemästä myönnytyksiä. Espanjalaiset ja portugalilaiset olivat sotilaallisesti pientä guaraníjoukkoa voimakkaammat, mutta he päättivät silti vetäytyä toistaiseksi ylimääräisen verenvuodatuksen välttämiseksi. Uutinen tästä levisi kuitenkin lopulta Madridiin ja Lissaboniin, jossa vetäytyminen tulkittiin nöyryytyksenä ja merkkinä heikkoudesta.[2]
Varsinaiset yhteenotot alkoivat helmikuussa 1754.[3] Guaranít olivat varustautuneet sotaan hyödyntäen niukkoja resurssejaan tarkasti. Lähetysasemien metalliesineet muutettiin nuolenkärjiksi. Joidenkin lähteiden mukaan intiaanit valmistivat myös alkukantaisia puisia tykkejä bambusta. Lopulta guaraníen armeijaan lukeutui noin 1 000 miestä. Helmikuussa 1754 guaranít piirittivät Santo Amaron pienehkön portugalilaisen linnoituksen, joka antautui kuukauden kestäneiden taistelujen jälkeen. Espanjalaiset ja portugalilaiset vastasivat yhteistuumin iskemällä noin 3 000 miehen joukolla San Borjaan, josta käsin he saattoivat estää täydennykset muilta lähetysasemilta Uruguayjoen toisella puolella seitsemän lähetysaseman alueelle. Alueen guaranípäälliköt (cacique) antautuivat lopulta useita kuukausia kestäneiden taistelujen jälkeen.[2]
Seitsemän lähetysaseman alueelle Tiarayú joutui vaihtamaan taktiikkaansa. Hän solmi liiton charrúa-intiaanien kanssa. Charrúat tunnettiin erityisen väkivaltaisina taistelijoina, joiden kanssa lähetysasemien intiaanit eivät aikaisemmin olisi olleet tekemisissä. Tiarayún joukkoihin kuului nyt noin 1 600 intiaania. Espanjalaiset ja portugalilaiset iskivät uuden armeijan kanssa alueelle vuoden 1755 lopulla. Tiarayú sai lopulta surmansa eräässä taistelussa. Hänen paikalleen kohosi Nicolás Ñeenguirú, jonka ei kuitenkaan onnistunut innostamaan intiaaneja taakseen edeltäjänsä tavoin. 10. helmikuuta 1756 käytiin taistelu Caaybatéssa Yacuíjoen varrella. Intiaanit oli piiritetty ja Ñeenguirú yritti neuvotella antautumisesta. Lopulta syttyi kuitenkin lähitaistelu, jonka espanjalaiset ja portugalialiset lopulta voittivat.[2]
Seuraukset muokkaa
Tappio Caaybatéssa merkitsi käytännössä tappiota intiaaneille koko sodassa, joskin pienimuotoisempaa sissisotaa käytiin vielä useampia kuukausia taistelun jälkeen.[2] Kaikki seitsemän lähetysasemaa oli kukistettu toukokuuhun 1756 mennessä.[3] Osa intiaaneista pakeni alueelta syrjäisempiin viidakkoihin ja soille, jossa he elivät eristäytyneenä vielä useita vuosikymmeniä.[2] Itse seitsemän lähetysaseman alueen luovutukseen liittynyt sopimuksen kohta kumoutui San Ildefonson sopimuksessa vuonna 1761. Sopimuksen epämääräys liittyen myöhemmän Paraguayn ja Brasilian rajaan aiheutti konflikteja vielä kauan myöhemmin.[3]
Lähteet muokkaa
- ↑ Valtonen, Pekka: Latinalaisen Amerikan historia, s. 155-156. 2. painos. Gaudeamus, 2001. ISBN 978-952-495-510-2.
- ↑ a b c d e f g Kinsbruner, Jay (toim.): Encyclopedia of Latin American history and culture - vol. 3, s. 534-535. 2. painos. Gale. ISBN 978-0-684-31443-3. (englanniksi)
- ↑ a b c d Nickson, R. Andrew: Historical dictionary of Paraguay, s. 72, 287. Rowman & Littlefield, 2015. ISBN 978-0-8108-7964-5. (englanniksi)