General Motorsin raitiotiesalaliitto
General Motorsin raitiotiesalaliitto oli General Motorsin ja muiden yritysten monopolisointiin liittyvä salaliitto, jolla kaupunkien raitioliikenne pyrittiin ostamaan National City Linesin kautta ja lopulta lakkauttamaan kokonaan. General Motorsin ja muiden yhtiöiden toimien vuoksi raitiotiet lakkautettiin yli sadassa kaupungissa ja korvattiin monopolisopimuksen mukaisesti General Motorsin ja muiden osapuolien tarjoamilla tuotteilla. Osapuolia kohtaan nostettiin syytteet monopolitoiminnasta vuonna 1947 ja yhdeksän yritystä sekä seitsemän yksityishenkilö tuomittiin sakkoihin.
Historia muokkaa
Tausta muokkaa
Julkinen liikenne alkoi kehittyä Yhdysvalloissa 1800-luvun lopulla, jolloin raitiotiet otettiin käyttöön. Raitiotieliikenne kasvoi nopeasti, ja ensimmäiseen maailmansotaan mennessä valtaosassa suuria kaupunkeja oli toimiva raitiotie.[1]
Yhdysvaltain merkittävä autoistuminen alkoi 1910-luvulla, minkä myötä kaupunkien julkiseen liikenteeseen tuli reittitakseja. Vuoteen 1915 mennessä reittitaksien määrä oli noussut yli 62 000:een ja ne alkoivat kilpailla raitioteiden kanssa. Raitiovaunut olivat reittitakseja hitaampia ja joutuivat kulkemaan täyden ajoreitin. Kilpailua tasoittaakseen paikallishallinnossa alettiin rajoittaa reittitaksien liikennöintiä, ja taksien määrä laski merkittävästi.[1]
Toisin kuin linja-autot, raitiotiet eivät kehittyneet merkittävästi 1920-luvulla. Autonvalmistajat kehittivät linja-autojen matkustusmukavuutta, nopeutta sekä ajettavuutta. Lisäksi linja-autot olivat turvallisempia, koska raitiovaunut jättivät matkustajansa keskelle katua mutta linja-autot pystyivät jättämään heidät sivuun. Näistä syistä yleinen mielipide alkoi pitää linja-autoja parempina.[1] Pienet kaupungit alkoivat tukeutua linja-autoliikennöintiin jo vuodesta 1917 lähtien, ja vuoteen 1929 mennessä linja-autoja käytettiin valtaosassa kaupunkeja ainakin jonkin verran. Muutos oli nopea: vielä vuonna 1914 raitiotie oli ainoa julkinen liikennemuoto jokaisessa yhdysvaltalaiskaupungissa, mutta vuoteen 1937 mennessä tällaisten kaupunkien osuus laski neljään prosenttiin. Samaan aikaan henkilöautojen hinnat olivat laskeneet jyrkästi, mikä vaikutti julkisen liikenteen matkustajamääriin.[2]
Liikennöinnin monopolisoinnin alku muokkaa
New Jerseyn raitiotieliikenne alkoi 1860-luvulla ja sähköraitiotie aloitti toimintansa 1890. Ajan myötä useat raitiotien liikennöitsijät yhdistyivät lopulta Public Service Railway Companyyn. Kun reittitaksien määrä kasvoi 1910-luvulla, raitiotien liikennöitsijät nostivat vuonna 1915 kanteen, jotta reittitaksit siirtyisivät julkisen palvelun piiriin. Kannetta ei hyväksytty, mutta reittitaksien liikennöintiä rajoitettiin vuonna 1916 Rajoitusten takia niiden määrä väheni, mutta kun liikennöijät siirtyivät käyttämään isompia autoja tourerien sijaan, lopulta Newarkin linja-autoliikenteen matkustajamäärät nelinkertaistuivat vuosina 1917–1919.[3]
Vuodesta 1921 lähtien New Jerseyn reittitaksit kuuluivat julkisen palvelun piiriin, minkä myötä ajoneuvoja parannettiin ja nykyaikaistettiin sekä toiminnalle asetettiin lakisääteisiä rajoituksia. Rajoituksista huolimatta reittitaksien matkustajamäärät jatkoivat kasvuaan ja Public Service Railway Companyn taloudellinen tilanne heikentyi. Lisäksi vuonna 1923 raitiotietyöläiset menivät lakkoon, minkä takia lippuhintoja jouduttiin nostamaan. 1920-luvun alussa Public Service Railway Company alkoi ostaa paikallisia linja-autoyhtiöitä, ja vuoteen 1924 mennessä se omisti 600 linja-autoa. Samana vuonna yhtiö alkoi karsia pienempiä raitioteitä Plainfieldissä sekä Lodissa. Vuoteen 1925 mennessä Public Service Railway Companyn hallussa oli puolet osavaltion linja-autoista.[4]
Myös New Yorkin raitiotieliikennettä alettiin lakkauttaa 1930-luvulla. Raitioteiden korvaaminen linja-autoilla nosti matkustajamääriä ja vähensi liikennemelua, mikä nosti myös asuinviihtyvyyttä. Los Angelesissa General Motorsin tytäryhtiö National City Lines hankki omistuksiinsa raitiotieyhtiö Los Angeles Railwayn vuonna 1944 ja korvasi useilla reiteillä raitiovaunut linja-autoilla.[5]
National City Lines, Pacific City Lines ja American City Lines muokkaa
1930-luvun alussa General Motorsin omistama Yellow Coach Manufacturing Company alkoi suostutella pienten kaupunkien raitioteiden liikennöitsijöitä siirtymään linja-autoliikennöintiin suurempien tuottojen toivossa, mutta liikennöitsijät suhtautuivat ehdotuksiin torjuen. Yritysten toimintaa haittasi edelleen 1930-luvun lama. Vuonna 1932 Yellow Coach Manufacturing Company päätti, että yhtiö alkaisi itse rahoittaa raitiovaunujen korvaamista linja-autoilla. Siksi se perusti holdingyhtiön, United Cities Motor Transitin (myöhemmin National City Lines), joka alkoi investoida pienten kaupunkien joukkoliikenteeseen.[6][7]
National City Lines perustettiin vuonna 1936 tarkoituksenaan vallata kaupunkien julkinen liikenne linja-autoliikenteelle. Vuodenvaihteessa 1937–1938 perustettiin tytäryhtiö Pacific City Lines, jonka piti vallata länsirannikon kaupunkien julkinen liikenne. Lisäksi vuonna 1943 perustettiin American City Lines, jonka tavoitteena oli valloittaa tilaa maan suurimpien metropolialueiden julkisessa liikenteessä. American City Lines yhdistyi National City Linesin kanssa vuonna 1946.[8]
1930-luvun loppupuolella National City Lines huomasi, että sen pääoma oli rajallinen eikä se pystyisi hankkimaan raitiotieyhtiöistä niin suurta osaa, että yritysostoilla olisi taloudellista merkitystä. Siksi se alkoi tehdä yhteistyötä sellaisten yritysten kanssa, joiden tuotteita se käytti, kuten autonvalmistaja General Motorsin sekä rengasvalmistaja Firestonen kanssa. Lisäksi se pyysi rahoitusta öljy-yhtiö Phillipsiltä, ja Pacific City Lines anoi puolestaan hankintapääomaa General Motorsilta, Standard Oil of Californialta sekä Mack Trucksilta. Lopulta jokainen näistä yrityksistä teki National City Linesin kanssa sopimuksen, että National City Lines käyttäisi ainoastaan niiden tuotteita.[8]
Liikenneyhtiöiden ostot muokkaa
National City Lines osti kumppaniensa kanssa 62 liikennöintiyritystä ja lopetti raitiotieliikenteen 23 kaupungissa. Lisäksi se lopetti raitiotiet ainakin osittain muun muassa Baltimoressa, Los Angelesissa, Philadelphiassa, Oaklandissa ja St. Louisissa.[9] Arvioiden mukaan General Motors osallistui yli 100 raitiotieverkoston lakkauttamiseen 45 kaupungissa.[10]
Syytteiden nosto ja tuomio muokkaa
Vuonna 1946 raideliikenteen harrastaja E. Jay Quinby julkaisi raportin, jossa hän paljasti National City Linesin omistajasuhteet ja liitti sen emoyhtiöihinsä Firestone Tiresiin, General Motorsiin, Phillipsiin, Standard Oil of Californiaan sekä Mack Truckiin. Lisäksi Quimby paljasti sen, kuinka raitioteitä lakkautettiin ja korvattiin General Motorsin linja-autoilla. Quimby huomasi jo tuolloin raitioteiden olevan vähäpäästöisempiä.[9] Raportti herätti viranomaisten mielenkiinnon, ja National City Linesin taustoja alettiin tutkia tarkemmin.[9]
Lopputulos oli, että yhdeksän yritystä sekä seitsemän yksityishenkilöä tuomittiin monopolitoiminnasta 9. huhtikuuta 1947.[8] Oikeus langetti General Motorsille 5 000 dollarin sakon sekä tuomitsi yhtiön talousjohtaja H. C. Grossmanin maksamaan symbolisen yhden dollarin sakon.[10]
General Motorsin rooli raitioteiden hävittämisessä muokkaa
General Motors toi markkinoille linja-autojen monokokin vuonna 1931, dieselbussit 1936 ja viidenkymmenen hengen linja-auton 1948.[2] Linja-autojen tultua markkinoille niitä kannatti käyttää kevyesti liikennöidyillä reiteillä, koska niiden käyttökustannukset tulivat edullisemmiksi kuin raitiovaunuilla. Tuohon aikaan oltiin kuitenkin yhtä mieltä siitä, että raitiovaunut olivat parempia raskaasti liikennöidyillä linjoilla.[11]
1920-luvulla joukkoliikenteen matkustajamäärät vähenivät autoistumisen myötä muuten paitsi ruuhka-aikoina. Kun yhä useammat linjat muuttuivat kevyesti liikennöidyiksi, linja-autojen käyttö oli taloudellisempaa. Lisäksi toisen maailmansodan jälkeen moni raitiotie oli peruskorjauksen tarpeessa, mutta taloustilanne oli heikko ja lyhyellä aikavälillä raitiotien korvaaminen linja-autolla tuli edullisemmaksi.[11] Raitioteitä lakkautettiin muissakin maissa samaan aikaan, kun General Motors oli mukana monopolissa Yhdysvalloissa.[12]
Lähteet muokkaa
- Bianco, Martha J.: Kennedy, 60 Minutes, and Roger Rabbit: Understanding Conspiracy-Theory Explanations of The Decline of Urban Mass Transit. Portland: Portland State University, 1998. Teoksen verkkoversio.
- Slater, Cliff: General Motors and the Demise of Streetcars. Lansdowne: Eno Transportation Foundation. Inc; Transportation Quarterly, Vol. 51. No. 3 Summer 1997, 1997. Teoksen verkkoversio.
Viitteet muokkaa
- ↑ a b c Slater s. 48–50.
- ↑ a b Slater s. 51–52.
- ↑ Slater s. 52–54.
- ↑ Slater s. 55–56.
- ↑ Slater s. 57–58.
- ↑ Bianco s. 9–10.
- ↑ Yellow Cab Manufacturing Company, 1919-1925; Yellow Cab Co. 1919-present; Chicago, Illinois coachbuilt.com. Viitattu 6.3.2017. (englanniksi)
- ↑ a b c United States Court of Appeals for the Seventh Circuit United States v. National City Lines, 1951, altlaw.org. Arkistoitu 8.6.2008. Viitattu 6.3.2017. (englanniksi)
- ↑ a b c Span, Guy: Paving the Way for Buses – The Great GM Streetcar Conspiracy 4.5.2003. baycrossings.com. Arkistoitu 2.7.2004. Viitattu 7.3.2017. (englanniksi)
- ↑ a b Snell, Bradford C.: AMERICAN GROUND TRANSPORT - A Proposal for Restructuring the Automobile, Truck, Bus & Rail Industries worldcarfree.net. Viitattu 7.3.2017. (englanniksi)
- ↑ a b Bianco s. 13–14.
- ↑ Slater s. 60.