Geisha

Geisha (jap. 芸者; suomeksi myös geiša) tai Kiotossa geiko (jap. 芸妓) on perinteinen japanilainen taiteilija ja eräänlainen emäntä, joka viihdyttää vieraita erilaisin taide-esityksin, pelaa seurapelejä tai vain keskustelee ja tarjoilee teetä. Geishalla tulee olla taiteellisen tietämyksen ohella ystävällinen olemus, kattava yleistietämys ja kyky pitää keskustelua yllä asiakkaidensa kanssa.

Geisha

Nimi

Sana geisha tarkoittaa ”monitaitoista henkilöä”, eli taiteilijaa tai taiteiden tuntijaa. Kiotolaisia geishoja kutsutaan Kansain murteella geikoksi (jap. 芸妓) erotuksena onsen geishasta (’kylpylägeisha’), joka vivahtaa enemmän prostituoituun. Geishaharjoittelijasta käytetään nimitystä maiko (jap. 舞子 tai 舞妓).

Perinteen synty

Geishainstituution juuret ovat Kiinan, Japanin ja Korean kulttuurien yhteisessä kulttuuripohjassa. Kun avioliiton tarkoitus oli kiinalaisessa yhteiskunnassa ensisijaisesti suvun jatkaminen eikä onni tai rakkaus, lempeä etsittiin ”liehittelijänaisilta”. Toisin kuin prostituoidut, liehittelijäneidot olivat kouluttautuneet arvostetuilla taiteen aloilla, kuten runoudessa, musiikissa tai maalaustaiteessa. Näiden neitojen suosioon pääsi ainoastaan taitavalla liehittelyllä. Tämä kulttuuri kulkeutui Koreaan, missä muodostui ammattimainen viihdyttäjäkunta gisaengit. Myös he olivat perehtyneet taiteisiin, mutta tunsivat niiden lisäksi ajankohtaisia asioita ja osasivat ylläpitää henkevää keskustelua.

Japanin geishat olivat alun perin miehiä, jotka viihdyttivät 1600-luvulla prostituoituja ja näiden asiakkaita juhlissa. Näitä miehiä kutsuttiin nimityksillä geisha (taiteilija), taikomochi (rumpuniekka) ja hōkan (ilveilijä, vitsailija). He esittivät musiikkia ja kertoivat huvittavia juttuja. Ensimmäiset varmat tiedot naisgeishoista ovat Kiotosta vuodelta 1751 ja Edosta (nyk. Tokio) 1762. Alalle tulevat naiset saivat nimen onna geisha (naisgeisha) erotukseksi miehistä, ja kun ala vähitellen muuttui naisvaltaiseksi, alettiin miesgeishoja kutsua nimityksellä otoko geisha (miesgeisha). 1800-luvulla sana geisha tarkoitti jo oletusarvoisesti naispuolista geishaa.

Geishat olivat suosittuja ja tärkeitä Japanin kulttuurin murrosvaiheessa. Taidoistaan kuuluisat geishat alkoivat viihdyttää teetalojen asiakkaita ja jättivät näin jälkensä Japanin kulttuuriin. 1700-luvulla geishojen tuli toimia osoitetuissa huvikortteleissa, mutta heitä toimi myös määrätyn alueen ulkopuolella itsenäisinä. Myös monet muut asetukset koskivat geishoja: he saivat viihdyttää asiakkaitaan laulaen, soittaen ja tanssien, mutta eivät sellaisin keinoin, jotka olisivat asettaneet heidät kilpailuasemaan "muiden viihdyttäjien" kanssa. Myös geishojen loisteliasta pukeutumista rajoitettiin säädöksin. 1780-luvun alussa japanilaiset olivat katkeria geishoja kohtaan, sillä heidän ei tarvinnut maksaa veroja tuloistaan. Samaan aikaan geishojen ammattikunta ja siihen liittyvät käytöskoodit vakiintuivat nykyiseen muotoonsa.

Koulutus

Pääartikkeli: Maiko

Kaksi maikoa esittämässä tanssia. Maikon ulkonäkö on geishaan verrattuna "lapsellisempi" kirkkaine väreineen ja nuoren tytön pitkine hihoineen.

Päästäkseen geishaksi tytön pitää olla joko vanhemman geishan tytär tai tulla hyväksytyksi okiyaan. Aikoinaan geishakoulutukseen pääsivät helpoimmin sievät pikkutytöt, jotka olivat joko orpoja tai joiden vanhemmat olivat niin köyhiä, että joutuvat myymään lapsensa teehuoneeseen. Jälkimmäisessä tapauksessa vaadittiin yleensä jonkinlaista sukulaissuhdetta geishayhteisöön. Teehuoneet sijoittivat paljon rahaa tyttöjen koulutukseen ja erityisesti näiden kimonoihin. Kimonot maksavat etenkin nykyaikana suuria summia ja geisha tarvitsee niitä monta esimerkiksi joka vuodenajalle useita erilaisia. Myös pieniin yksityiskohtiin kuten tabi-sukkiin kuluu paljon rahaa: geishat eivät voisi kuvitellakaan esiintyvänsä missään tapauksessa vähääkään kuluneissa asusteissa.

Okiyan okaasan eli "äiti" on talon johtaja ja sen geishojen ja maikojen suojelija. Ottaessaan uuden tytön taloonsa hän tekee sijoituksen. Hän lähettää uudet kokelaat erityiseen geishakouluun ja ohjaa heitä niin, että he aikanaan tuottavat teehuoneelle voittoa saamalla asiakkaat viihtymään hyvin.

Geishan perinteiseen koulutukseen kuuluu muun muassa japanilaista tanssia, uta-laulua, instrumenttien soittoa (shamisen, taiko ja tsuzumi), kimonoon pukeutumista (jap. 着付, kitsuke), sekä keskustelutaitoa ja alkoholin tarjoilutapoja. Näiden lisäksi tarvitaan erinomaisia käyttäytymistapoja, yleissivistystä historiasta, kirjallisuudesta ja musiikista sekä tietoa maailman tapahtumista, jotta hän kykenisi esiintymään ja keskustelemaan useista aiheista asiantuntevasti. Jotkut geishat opiskelevat edellisten lisäksi ikebana-kukka-asettelua (jap. 生け花 / 生花, ikebana), teeseremoniaa (jap. 茶道, sadō), kalligrafiaa (jap. 書道, shodō) tai maalaustaidetta. Geishat jatkavat usein opiskelua läpi uransa tavoitellen täydellisyyttä ja kauneutta kaikessa toiminnassaan.

Geishakulttuuri säilyttää ja ylläpitää myös sellaisia taidemuotoja, jotka ovat Japanissa vähitellen katoamassa. Geishojen koulutus onkin perinteisten taiteiden osalta varsin korkeatasoista, mutta jotkut geishat ovat toivoneet myös parempaa "normaalia" koulutusta, kuten ulkomaisia kieliä tai matematiikkaa. Koulutuksen tavoitteena on mahdollisimman täydellinen naisen ihannekuva, jonka seurassa voi viettää mukavan illan.

Kun nuori maiko liitetään yhteen häntä opastavan vanhemman geishan eli isosiskon kanssa, maiko saa oman geishanimensä, jota hän tulee käyttämään koko uransa ajan. Osa nimestä on tavallisesti otettu isosiskon nimestä. Ennen nimi vaihtui virallisestikin geishanimeksi, nykyään se on vain eräänlainen taiteilijanimi.

Ulkoasu

Geiko ja maiko vierekkäin. Geikolla on maikoon verrattuna hillitympi tyyli.

Jo geishojen ulkonäkö on taidetta. Sen symboliset merkitykset ja tarkat säännöt ovat monimutkaisia, eikä japanilainenkaan osaa aina tulkita niitä kaikkia, turistista puhumattakaan. Asiaa tuntemattoman on helppo sekoittaa toisiinsa geishat, maikot ja niin sanotut henshin maikot eli maksusta maikoksi puetut turistit. Asiaan perehtynyt taas voi päätellä geishan ulkoasusta paljonkin.

Geishat pukeutuvat työskennellessään ja usein myös vapaa-aikanaan perinteisiin kimonoihin. Työasu noudattaa tarkkaa kaavaa myös kampauksen, sen koristelun, asusteiden ja ehostuksen suhteen. Varsinkin iltatilaisuuksiin nuorempien geishojen kasvot ehostetaan perinteiselle valkealle pohjalle. Vanhemmat geishat käyttävät raskasta meikkiä vain erityistilanteissa.

Geishojen ulkoasussa erityisen tärkeä on punaisen värin symboliikka. Punaisen värin käyttö puvuissa ja meikissä on hyvin merkittävä japanilaisessa kulttuurissa. Väri symboloi kauneutta, onnellisuutta ja erotiikkaa. Moniosaisen kimonon alimmaisten punaisten vaatteiden ajatellaan liittyvän naisen hedelmällisyyteen, kuukautisiin, neitsyyteen ja hyvään terveyteen. Geishat käyttävät karmiininpunaista vaatetta kimononsa alla. He käyttävät myös ohdakeuutteesta valmistettua kirkkaanpunaista huulipunaa ja punaista poskipunaa. Japanin kielessä on ilmaisu jap. 紅一点, kō itten, joka sananmukaisesti kääntyy ”punainen kosketus”, mutta tarkoittaa yhtä naista miesseurueessa. Ilmaisua käytetään ystävällisenä, kohteliaana käsitteenä naisista, erityisesti geishoista.

Vaatetus

Pääartikkeli: Kimono

Geishan susohiki eli pitkähelmainen tanssikimono.

Aikaisemmin, kun geishojen useimmat asiakkaat olivat shōguneita, myös geishojen asut olivat hyvin soturimaisia suurine päähineineen ja koristeellisine veitsineen. Kulttuurin muuttuessa muuttuivat myös geishojen puvut ja he alkoivat käyttää perinteisiä kimonoita.

Kimonon pukeminen on erittäin hidas ja taitoa vaativa toimitus. Geisha tarvitsee pukeutuessaan apua, sillä suuria kankaita on vaikea käsitellä yksin. Pukijat ovat perinteisesti ainoita miehiä, joilla on oikeus tulla sisään okiyaan. Naispukijoitakin tosin on. Puvun alla pidetään myös erilaisia tyynyjä, jotta saataisiin mahdollisimman tasapaksu vaikutelma. Naisellisia muotoja ei siis korosteta kuten länsimaisessa kulttuurissa on tapana, mutta naisellisuus näkyy monin symbolisin tavoin, kuten ehostuksessa niskaan ihonväriseksi jätettynä haarautuvana kolmiona.

Obin leveys, pituus ja väritys riippuvat kantajansa arvosta ja tilaisuuden juhlallisuudesta. Hienoimmat obit ovat pitkiä ja leveitä. Obit tehdään erittäin koristeellisesta silkkikankaasta. Geishojen obi sidotaan useimmiten "rumpusolmulle" (taiko musubi), joka on maikon darari obi-malliin verrattuna hyvin vaatimaton. Kaikilla maikoilla on lähes maahan asti roikkuva obi, joka peittää lähes koko selän. Usein obin ympäri sidottavaan obijime-nyöriin kiinnitetään vielä eräänlainen koristeellinen solki, obidome. Obidome kuuluu nuoren maikon jokapäiväiseen asuun.

Hikizuri kimono, obi ja kampaus selkäpuolelta kuvattuna.

Geishan kimonon hihat ovat lyhyemmät kuin maikolla ja kaulus kokovalkoinen. Myös kuviot ovat pienikokoisempia ja kimono hillitymmän värinen. Kevätkimonoissa on kuitenkin kirkkaanpunainen vuori, jota ei ole muiden vuodenaikojen kimonoissa. Kesäkimonot ovat tyypillisesti kirkkaan värisiä, kevyempiä ja kirjailtuja. Kesäisin ei käytetä vuoritettuja kimonoita niiden kuumuuden tähden, mutta syksyisin niitä tarvitaan taas suojaksi tuulelta. Talvella geishan voidaan nähdä käyttävän käsinmaalattua, silkkistä ¾-pituista päällystakkia.

Ulkona kävellessään geishat käyttävät zōri-sandaaleja. Sisällä talossa he kävelevät avojaloin tai käyttävät valkoisia, silkkisiä tabi-sukkia, joissa isovarpaalle on oma taskunsa. Huonolla säällä geishat käyttävät puisia, korkeapohjaisia geta-sandaaleja. Maikot käyttävät erityisiä korkeita, mustiksi maalattuja okobo-puukenkiä. Getojen ja okobojen korkeus riippuu tilanteen (ja asun) juhlallisuudesta.

Hiuslaitteet

Geishojen hiustyylit ovat muuttuneet paljon historian saatossa. Ennen Kiinan Tang-dynastiaa geishat pitivät hiuksiaan auki kuten liki kaikki muutkin naiset. Tang-dynastian aikaan tuli muotiin kiinnittää hiukset ylös, ja näihin aikoihin perinteinen syntyi shimada-hiustyyli. Shimada tarkoittaa pitkien hiusten vetämistä taakse yhteen nippuun. Se oli muunnos miesten eteenpäin taitetusta poninhännästä. Shimadaa käyttävät nykyään vain geishat, mutta Edo-kaudella se oli yleinen nuorten naisten kampaus. Shimadassa on neljä perustyyppiä, joista tässä kuvattuna kolme:

• Taka shimada, hiukset pidetään yksinkertaisella solmulla; tätä käyttivät yleisesti nuoret ja vapaat naiset.
• Tsubushi shimada, ns. litistetty nuttura; tarkoitettu vanhoille naisille tai alempiarvoisille nuoremmille naisille.
• Uiwata, nuttura, joka on yleisesti koottu ylös värikkäällä nauhalla (momoware tai wareshinobu). Kampaus näyttää lähinnä halkaistulta persikalta.

• 
  Taka shimada
• 
  Taka shimada (oik.). Vasemmalla on maiko.
• 
  Tsubushi shimada (oik.)

Ennen geishojen hiuslaitteet muotoiltiin heidän omista hiuksistaan, mutta nykyään useimmat geishat käyttävät käytännöllisyyssyistä katsura-peruukkia. Toinen syy siirtyä peruukin käyttöön on jatkuvan vahauksen aiheuttama rasitus päänahassa, joka ennen johti usein pitkään geishoina olleiden naisten osittaiseen kaljuuntumiseen. Joissain geisharyhmissä ja -alueilla sallitaan myös muiden perinteisten kampausten käyttö.

Näyttävä, viehättävä ulkomuoto on näissä hiustyyleissä tärkeintä. Kampaukset koristellaan näyttävin kanzashi-hiuskoristein, jotka valmistetaan esimerkiksi puusta, lasista, silkistä, jalometalleista ja kilpikonnankuoresta. Hiuskoristeet noudattavat tiukasti erilaisia sääntöjä, jotka liittyvät asuun, ikään, tapahtumaan, hiustyylin ja erityisesti vuodenaikaan, päivään ja kuukauteen. Nuorten maikojen hiuskoristeet ovat erityisen näyttäviä, suuria ja värikkäitä. Ne tehdään useimmiten silkistä. Hiuskoristeet vähenevät ja muuttuvat hillitymmiksi ajan myötä, ja geishoilla koristeiden tyyli on hillitty. Iäkkäämpi, pitkään alalla työskennellyt geisha ei välttämättä käytä juuri ollenkaan koristeita.

Monet hiuskoristeiden mallit perustuvat luonnonkukkiin. Kevät on erityistä juhla-aikaa geishoille ja maikoille, ja silloin aiheena sekä kimonoissa että hiuskoristeissa ovat tavallisesti kirsikankukkia. Tavallisia ovat myös puusta tai luusta tehdyt kushi-koristekammat. Eräs geishoille tyypillinen koru on korallipäinen hiusneula, jonka sanotaan suojelevan geishan asiakkaita, sillä korallin uskotaan räjähtävän jos sen lähellä on myrkkyä. Erilaisia tanssiesityksiä ja teeseremonioita varten on olemassa omat hiuskorunsa, jotka ovat yleensä näyttävämpiä, mutta kooltaan huomattavasti maikojen vastaavia hillitympiä.

Ehostus

Geishojen perinteinen ehostus on hyvin voimakas ja vastakohtainen. Ehostuksen värit ovat valkea sekä harmaan ja punaisen sävyt vaaleasta tummaan.

Pohjameikkinä geishat käyttävät valkoista meikkivoidetta. Alun perin voiteen valmistukseen käytettiin lyijyä, mutta 1500-luvun alussa lyijyn haitat huomattiin ja voidetta alettiin valmistaa riisijauhosta. Niskaan geishalle jätetään maalaamaton kaksihaarainen alue. Nämä kapeat kaistat paljasta ihoa korostavat niskaa ja kiihottavat mielikuvitusta, luoden näin selkeän eroottisen vaikutelman. Juhlallisimpia tilaisuuksia ja aikoja varten maalaamaton alue tehdään kolmihaaraiseksi.

Meikit levitetään maalaamalla erikokoisilla sudeilla erityisen vahamaisen voiteen päälle. Kulmakarvat piirretään mustiksi punaisen värin päälle, jolloin kulmakarvat näyttävät punamustilta. Ennen vanhaan musta väri tehtiin puusta poltetusta hiilestä. Geisha maalaa huulensa punaiseksi lähes kokonaan. Silmät rajataan ohuelti punaisella ja mustalla, ja erityisesti silmäkulmien kohdat ovat punaiset. Noin kolmenkymmenen vuoden iässä geisha siirtyy käyttämään hillittyä länsimaalaistyyppistä ehostusta ja käyttää valkoista meikkiä vain esittäessään tanssia, johon se kuuluu. Vanhemmiten geishat luopuvat kaikesta meikistä.

Meiji-kauteen asti geishat ja muut esiintyjät tunnettiin hampaistaan, jotka he maalasivat mustiksi noudattaakseen buddhalaista periaatetta, jonka mukaan ”on epäkohteliasta näyttää muille luuta”. Toinen syy hampaiden mustaukseen oli hampaiden luonnollisen värin keltaisuus ympäröivän valkoisen meikin rinnalla. Nykyään hampaat saavat olla luonnollisen väriset, mutta muut ehostuksen värit ja periaatteet ovat edelleen käytössä.

Taikauskoiset tavat

Aikanaan, kun geisha oli lähdössä geishatalosta teehuoneeseen, hänen takanaan iskettiin yhteen kahta piikiveä, joiden aikaansaamat kipinät tuottivat onnea. Kilisevien bira-bira-hiuskoristeiden on sanottu myös tuovan onnea. Japanilaiseen kulttuuriin kuuluivat muinoin myös vahvasti horoskoopit ja erilaiset ennustukset, joiden ohjeita tulkittiin ja noudatettiin säntillisesti. Erityisesti hanamacheissa taikauskoisuus säilyi voimakkaana ja pitkään.

Työnkuva

Maiko ja geisha Miyako odori -juhlassa. Teeseremoniaa suorittava geisha pukeutuu miltei maikon tavalla.

Kioto ja jotkin suurimpien kaupunkien alueet ylläpitävät suurimman määrän geishoista ja geishakulttuurista. Tunnettuja Kioton geisha-alueita ovat muun muassa Gion ja Pontochō. Tokiossa asuu toiseksi eniten geishoja, mutta Tokion geishat ja teetalot tapaavat olla vähemmän perinteisiä.

Geishat ja varsinkin maikot harjoittavat eri taidemuotoja, kuten klassisia tansseja (jap. 舞踊, buyō), perinteisten instrumenttien soittoa ja erilaisia laulutyylejä. Heidän varsinainen työnsä on kuitenkin vieraiden viihdyttäminen. He tarjoilevat juomia, keskustelevat vieraiden kanssa, pelaavat pelejä heidän kanssaan ja esiintyvät heille. Illanistujaisten lisäksi geishoja on kutsuttu mukaan esimerkiksi pyhiinvaellusmatkoille ja seuralaisiksi tapahtumiin. Perinteisesti on ollut suosittua kutsua geisha mukaan kirsikankukkien katseluretkille. Nykyään geishat saattavat olla myös malleja tai osallistua esimerkiksi kansainvälisiin matkoihin. Teehuoneet tutkivat kuitenkin tarkoin kaikki paikat, joihin lähettävät geishojaan tai maikojaan.

Geishan työnkuvaa on kuvattu rooliksi. Kun geisha menee töihin, hän pukee päälleen työasun, maalaa kasvonsa ja alkaa käyttää geishanimeään samalla tavoin kuin näyttelijä. Työpaikalla hän toimii roolin odottamalla tavalla kuin näytelmässä. Myös asiakas saattaa ottaa osakseen eräänlaisen roolin ja tehdä asioita, joita ei tavallisesti tekisi. Hän saattaa esimerkiksi puhua geishalle esimiehestään töykeästi. Illanistujaisten jälkeen kaikki sen aikana sanottu kuitenkin jää teehuoneelle. Kun asiakas keskustelee geishan kanssa, hän voi olla hyvinkin avoin ja luottaa siihen, ettei puhuttu leviä ovien ulkopuolelle. Terapeuttien ja lääkäreiden tapaan geishoilla on vaitiolovelvollisuus asiakkaidensa suhteen^lähde?.

Tanssi ja musiikki

Kaksi geishaa soittamassa shamisenia.

Geishoilla on esiintyessään yleisesti kaksi erilaista pääesitystä: tachikata, joka on yleensä maikojen esittämää perinteistä tanssia, ja jikata, jossa on laulua ja soittoa tai vain jompaakumpaa. Jikatan esittävät yleensä geishat. Erityisesti shamisen on vanhempien geishojen soitin, koska se vaatii paljon harjoitusta. Esityksen tarkoituksena on huomioida, kunnioittaa ja viihdyttää vierasta.

Tokiolaiset geishat esittävät syysteemaisen tanssin.

Geishojen esittämä tanssi on yleensä nihon buyōta (jap. 日本舞踊, "japanilainen tanssi"), jossa saatetaan käyttää yhtä tai kahta viuhkaa, paperista sateenvarjoa tai esimerkiksi puun oksaa. Tanssin merkitys Japanin yleisessä kulttuurissa ja geishaperinteessä on todennäköisesti peräisin muinaisista uskonnollisista palvontamenoista. 1800–luvulta alkaen monet ovat kehittyneet tansseista, jotka nyt ovat miltei poikkeuksetta nähtävissä vain geishojen esityksissä, oli kyseessä sitten yksityisjuhla tai yleinen tapahtuma kuten festivaali. Jokakeväinen Miyako odori -tanssi on esimerkki geishojen ja maikojen harvoista julkisista esiintymisistä. Tanssia säestetään laululla, taiko-rummuilla ja shamisenilla.

Geishojen soittamat taiko-rummut ovat varsin pieniä. Ne muistuttavat puutelineessä riippuvia tai seisovia kehärumpuja, joita lyödään säännöllisen sylinterin muotoisilla, päistään pyöristetyillä puukapuloilla. Geishat soittavat rumpuja samoin kuin muitakin soittimia seizassa (jap. 正座), japanilaisten polvi-istunnassa.

Emännöinti

»Ihanne on, että geisha tuo pitohuoneeseen hienostuneisuutta ja on aistikas kuin harvinainen kukka. 'Kuin kukka omassa ympäristössään keskellä pajujen maailmaa.' Se, mikä tekee geishoista erikoisia ja verhoaa heidät tietynlaisella mystisyydellä on eristyneisyys kaikesta muusta maailmasta. Tämän päivän seinät ovat heidän maailmassaan taide ja kuri.»
(ote kirjasta Dalby)

Illanistujaiset 1910–1920-luvulla.

Geishojen merkitys piilee viihteessä, estetiikassa ja politiikassa. Geishat ovat aina saaneet yleissivistävää koulutusta esimerkiksi kirjallisuuden ja politiikan alalta. Kun geisha tuntee esimerkiksi talouselämän ja liiketoiminnan aiheita, hän voi keskustella asiakkaansa kanssa myös tämän työasioista. Miehille avautuu usein uusia mahdollisuuksia ulkopuolisesta näkökohdasta ja geishojen vaitiolovelvollisuus varmistaa, ettei ongelmien pohtimisesta voi seurata kasvojen menetystä.

Juoman tarjoileminen on japanilaisessa kulttuurissa yleisesti kunnianosoitus vieraalle, oli tämä geishan asiakas tai kotona vieraileva ystävä. Niinpä juhlissa geishojen tehtäviin kuuluu juomien tarjoilu, mutta ei ruoan valmistus tai tarjoileminen. Kaikkein tärkein juomista on vihreä tee, joka tarjoillaan kauniista kupeista erityisen teeseremonian mukaan. Vapaammissa tilaisuuksissa nautitaan myös usein alkoholia ja jo 1900-luvun alussa leikittiin jopa erilaisia juomapelejä. Sake on vanha, perinteinen alkoholijuoma, vaikka myös olut on saanut vakaata kannatusta erityisesti miesten keskuudessa.

Ennen geishat saattoivat järjestää asiakkaidensa tyttärien häät. Tätä ei enää nykyään juurikaan tapaa, mutta edelleen geishat ovat kuin lahja tärkeiden asiakkaiden hautajaisissa. He saattavat johtaa hautajaisten järjestelyjä tai sitten hoitavat itse kaikki valmistelut perheen kanssa. Yleensä tämä on suuri apu perheelle ja apu otetaan useimmiten kiitollisena vastaan.

Rooli yhteiskunnassa

Geishojen maailma on kulttuurin osa, joka antaa japanilaisille naisille mahdollisuuden itsenäisen ja taloudellisesti omavaraisen elämän, vaikka he eivät olisi naimisissa. Se on todennäköisesti ainoa ammatti Japanissa, jossa naiset on vakaasti nostettu ammattimaisuudessa miesten yläpuolelle. Geishana oleminen antaa naiselle mahdollisuuden työskennellä vanhanakin ja koska se on kulttuurissa korkeasti arvostettua perinteisen taiteen vaalimista, kulttuuri antaa naiselle suuren arvon ja kunnian, jota hän ei muuten voisi saavuttaa.

Asema vaimojen rinnalla

Geishat eivät japanilaisessa kulttuurissa ole uhka avioliitolle. Miehiä, joilla on suhteita teehuoneisiin, arvostetaan enemmän kuin paheksutaan. Japanissa on vasta hiljattain luovuttu käytännöstä, jossa perheet sopivat keskenään naimaikäisten lastensa avioliitoista. Näissä ajateltiin enemmän arvoasemaa kuin nuorten henkilökohtaista onnea. Järjestettyjen avioliittojen takia japanilaisella miehellä oli tyypillisesti kaksi naista elämässään: vaimo ja rakastajatar. Perinteisesti vaimo ja geisha ovatkin olleet täysin erilliset osat yhteiskunnassa. Oli hyvin tyypillistä, että varakkaalla ja vaikutusvaltaisella miehellä oli jonkinlainen suhde geishan kanssa. Yleensä suhde miehen ja geishan välillä ei kuitenkaan perustu rakkauteen ja näin ollen se ei häiritse naimisissa olevaa miestä ja vaimoa. Tämä käytäntö on kuitenkin järkkymässä länsimaistumisen myötä. Geishat voivat kuitenkin viihdyttää esityksillään myös naisia, ja kaikkein varakkaimpien miesten perheetkin saattavat osallistua tilaisuuksiin.

Vaimot tietävät lähes poikkeuksetta, ketkä ovat heidän miestensä geishoja. Joskus vaimo ja geisha jopa tapaavat toisensa. Obon-festivaalin aikaan ja uudenvuodenjuhlissa geishat yleensä vierailevat tärkeiden asiakkaiden kodeissa ja tuovat lahjoja näiden vaimoille. He voivat myös ajoittain esittää tanssia erityisten asiakkaiden vaimoille ja tyttärille. Yhteistyötä voidaan tehdä joskus, jos vaimo ei voi puhua miehelleen esimerkiksi halutessaan miehensä muuttavan tapojaan. Vaimo voi silloin pyytää geishaa suostuttelemaan miestään.

Kuten vaimot, myös geishat voivat antaa neuvoja liiketoimintaan. Vaitiolovelvollisuuden turvin hänelle voidaan myös kertoa yksityiskohtia tapauksista tai liiketoiminnan tilanteista. Joskus geisha saattaa myös rohkaista miestä arvostamaan taitojaan ja tuomaan niitä esiin, vaikka geishan onkin hyvin sopimatonta liiaksi esittää omia taitojaan. Geishat ovat ja voivat olla paljon omavaraisempia ja suorempia kuin vaimot ja äidit.

Viehättäville tytöille, joilla ei perheen aseman takia ollut toivoa päästä hyviin naimisiin, elämä geishana saattoi olla hyvä vaihtoehto. He saattoivat elää varakkaampina ja omavaraisempina kuin jos olisivat menneet naimisiin. Geishana he saivat päättää, kenet hyväksyivät suojelijakseen.

Suhde seksiin ja prostituutioon

1800-luvulla Japani avautui muulle maailmalle. Geishakulttuuri oli ensimmäisiä asioita, joita eurooppalaiset oppivat Japanista. Alun perin länsimaalaiset saivat geishoista varsin seksualisoidun kuvan ja kokivat ammatin hyvinkin synnilliseksi. Esimerkiksi lähetystyössä ollut suomalainen pastori Veikko Tamminen kuvasi geishoja "irstauden ja haureuden jumalien palvelijoiksi" vuonna 1926 julkaisemassa matkakertomuksessaan. Yhtenä syynä geishojen seksualisointiin voi olla se, että länsimaalaisesta kulttuurista geishoille ei löytynyt vastaavaa työtä. Heidät siis alettiin nähdä prostituoituina. Nykyäänkin geishoihin saatetaan länsimaissa yhdistää sellainen mielikuva.

Ulkonäkönsä puolesta geishoissa on sellaisia piirteitä, jotka japanilaisessa kulttuurissa mielletään eroottisiksi. Siinä mielessä geishat ovat seksualisoituja. Heidän myös odotetaan olevan seksuaalisuuteen liittyvissä asioissa muita naisia kokeneempia ja taitavampia. Jotkin geishat ovat olleet seksuaalisesti aktiivisempia kuin toiset, eivätkä suhteet asiakkaiden kanssa ole kiellettyjä. Jos geisha tosin harrasti paljon seksiä asiakkaiden kanssa, hän menetti helposti maineensa. Seksuaalisia palveluita geishoilta ei ole kuitenkaan odotettu, eivätkä geishat ole koskaan harjoittaneet prostituutiota. Seksityötä varten Japanissa on ollut useita muita ammattiryhmiä.

Yoshiwaran huvittelukortteleiden oiran-naiset olivat korkealuokkaisia kurtisaaneja, joiden toimenkuvaan kuului prostituution lisäksi asiakkaiden liehittely ja viihdytys moninaisin taiteenlajein ja juhlin. Ulkoiselta olemukseltaan he olivat erityisen näyttäviä. Yoshiwarassa työskenteli myös geishoja, joille prostituutio oli ehdottoman kiellettyä oiranien aseman suojelemiseksi. Geishat päätyivät omaksumaan oiranien pröystäilystä selkeästi poikkeavan asutyylin, joka oli verrattain vaatimaton ja muistutti enemmän säätyläisnaisten siveää ja hillittyä asua.

Hanamachien alueella on työskennellyt myös varsinaisia seksityöntekijöitä. He toimivat samalla alueella, jotta toiminnan valvonta ja säätely olisi viranomaisille helpompaa. Aitojen geishojen lisäksi Japanissa on aina ollut myös sellaisia prostituoituja, jotka kutsuvat itseään geishoiksi^lähde?. Heidän toimenkuvaansa ei ole kuulunut muuta kuin asiakkaan seksuaalinen tyydyttäminen. Harhakäsitys geishojen prostituutiosta johtuukin pitkälti heidän toiminnastaan. Toisen maailmansodan jälkeen monet geishatalot ajautuivat konkurssiin, ja useat geishat joutuivat muihin ammatteihin, pääasiallisesti prostituoiduiksi.

Nykyisin osa geishoista kustantaa elämisensä ja kimononsa pelkästään seuralaisina,^lähde? ja jotkut tutustuvat lähemmin kanta-asiakkaaseen, josta saattaa tulla pitkäaikainen suojelija eli danna. Usein suojelija on kiinnostunut japanilaisesta kulttuurista ja sen ylläpitämisestä^lähde?. Dannalla ja geishalla saattaa olla suhde niin tunne-, talous- kuin intiimielämän puolellakin. Danna pitää geishasta huolta ja tulee häntä taloudellisesti. Tunnetaan geishoja, jotka ovat menneet suojelijansa kanssa naimisiin. Naimisiin mennessään heidän on kuitenkin luovuttava geishan urastaan, koska sitä ammattia harjoittavat vain naimattomat naiset.

Murroskausi

Vanhempia geishoja.

Geishojen lukumäärä on vähentynyt valtavasti 1900-luvun alkuun verrattuna. 1920-luvulla geishoja oli 80 000, mutta 1930-luvulla heidän määränsä laski huomattavasti. Japani valmistautui tuolloin sotaan, ja monet geishat määrättiin tehtaisiin töihin. Sodan aikaan geishojen palveluita saivat käyttää vain sotilaat. 1980-lukuun mennessä geishojen määrä oli pudonnut noin 17 000:een. Nykyään^milloin? geishoja on enää vain 8 000. Asukkaita Japanissa on 127 miljoonaa.

Edes korkeahko palkka ja okiyan tuoma turva eivät houkuttele nuoria naisia ryhtymään geishoiksi. Nykyään onkin jäljellä vain muutama alkuperäinen geishasuku. Monet japanilaiset miehet menevät emännöityihin klubeihin, kun he haluavat käydä ulkona ja pitää hauskaa muiden kuin perheenjäsenten tai työpaikan naisten kanssa. Japanilaiselle tytölle on myös paljon helpompaa tulla nykyaikaiseksi länsimaiseksi viihdyttäjäksi kuin käydä läpi geishan kova koulutus.^lähde?

Ennen perheet toivat tyttäriään geishoiksi teetaloille. Mikäli tarjokas hyväksyttiin, perhe saattoi saada rahasumman ja tytär elatuksen ja mahdollisuuden ammattiin. Vain kaikkein lahjakkaimmat tytöt etenivät geishoiksi, osa sai tyytyä lähinnä palvelijattaren asemaan. Nykyisin tämänkin ammatin valintaan vaikuttavat vähemmän taloudelliset syyt, se valitaan vapaaehtoisesti. Teetalojen johtajat joutuvat houkuttelemaan tyttöjä ammattiin ja suorastaan hemmottelemaan shikomi-kokelaita ja maikoja, jotta nämä ihastuisivat alaan eivätkä jättäisi koulutustaan kesken.

Perinteisesti geishat elävät erillään kaikesta muusta yhteiskunnasta, ja jos geisha ennen sai tyttäriä, heidätkin kasvatettiin ja koulutettiin geishoiksi. Nykyään geishan lapset käyvät tavallista koulua kuten kaikki muutkin lapset. Tämä on yksi syy siihen, miksi geishat ovat viime aikoina tulleet lähemmäksi muun maailman arkea.

On mahdollista, että geishojen määrä pienenee tulevaisuudessa entisestään ja että heidän perinteensä väistyvät uusien tieltä. On myös mahdollista, että turistien ja liikemiesten kiinnostus pitää geishakulttuuria yllä ehkä jopa perinteisessä muodossaan.

Järjestäytyminen

Pääartikkeli: Hanamachi

Hanamacheiksi kutsutaan sellaisia kaupungin alueita, joissa elää ja työskentelee geishoja. Jokaisessa hanamachissa on geishojen rekisteröintitoimisto eli kenban, johon alueella työskentelevän geishan on kuuluttava. Hanamachissa on myös geishataloja eli okiyoita tai geigiyoita. Japanissa geishataloja kutsutaan myös teehuoneiksi. Jokaisen geishan on kuuluttava okiyaan, vaikka kaikki geishat eivät okiyassa asukaan etenkään uransa myöhäisemmässä vaiheessa. Geishatalojen on kuuluttava geishatalojen liittoon.

Geishatalo on geishojen koti ja yksityistä aluetta, jonne geishat eivät kutsu asiakkaita. Asiakkaita he voivat tavata esimerkiksi niinikään hanamachissa sijaitsevissa ravintoloissa (ryōtei, ochaya, machiai, machiya). Geishat eivät saa työskennellä muissa ravintoloissa kuin hanamachin ravintolayhdistykseen (ryōtei kumiai) liittyneissä ravintoloissa. Ravintoloiden lisäksi hanamachissa saattaa olla majataloja.

Geishojen palkkaus on toiminut aina samalla lailla. Jos asiakas haluaa palkata geishan tai maikon, hän sopii järjestelyistä hanamachin ravintolan kanssa. Ravintola varaa tilaisuutta varten huoneen (ozashiki) ja alueen geishojen rekisteröintitoimistolta asiakkaan haluaman määrän geishoja. Toimisto ottaa yhteyttä geishataloihin ja pitää kirjaa kunkin geishan aikatauluista. Jos geisha lähtee tapahtuman jälkeen jatkoille asiakkaan kanssa, hän ilmoittaa asiasta geishataloon. Teehuoneet hyväksyvät yleisesti asiakkaikseen vain vakioasiakkaita sekä näiden vieraita, eivätkä teehuoneiden ylläpitäjät yleensä ota uusia asiakkaita ilman tarkkaa taustatutkimusta ja henkilökohtaista tutustumista. Ochayan työntekijöillä on toisaalta myös täysi vaitiolovelvollisuus.

Geishojen palvelut ovat hyvin kalliita. Laskutus toimii vielä nykyäänkin suitsuketikkujen mukaan: tunnissa palaa noin neljä tikkua, mikä on myös pienin saatavilla oleva aika. Asiakas maksaa geishan kanssa viettämästään ajasta, ruoasta, juomista ja käytetystä tilasta. Geishan palkka lähetetään välitystoimistoon, jossa palkasta erotetaan verot (noin 10 %) ja toimiston osuus (noin 3 %). Geisha saa lisäksi juomarahaa, joka saattaa olla jopa suurempi kuin varsinainen palkka. Geishojen palkat ovat yleensä japanilaisnaisten tulojen keskiarvoa suurempia. Asiakkaalle laskut lähetetään perinteen tapaan myöhemmin maksettavaksi.

Ulkomaiset geishat

Amerikkalaista antropologi Liza Dalbya pidetään ensimmäisenä länsimaalaisena, joka on työskennellyt geishana. Hän ei kuitenkaan käynyt läpi perinteistä koulutusta, ja osallistui geishajuhliin geishakulttuuria koskevan tutkimuksensa tueksi.

Joulukuussa 2007 hyväksyttiin geishaksi Fiona Graham, taiteilijanimeltään Sayuki. Hän oli ensimmäinen länsimaalainen, joka hyväksyttiin geishaksi perinteiseen tapaan maikokoulutuksen saatuaan. Graham työskenteli Tokion Asakusassa, joskin vuonna 2011 Asakusan geishajärjestö pyysi häntä lopettamaan uransa geishana sen jälkeen, kun hän oli herättänyt pahennusta muun muassa työskentelemällä Asakusan ulkopuolella ja kieltäytymällä perinteen vastaisesti jatkamasta koulutustaan. Grahamin oman näkemyksen mukaan hänet erotettiin vain siksi, ettei hän ollut japanilainen.

Geishana toimii nykyään myös romanialainen Isabella Onou (Fukutarō) Shizuokan Izu-Nagaokassa.

Geishat kulttuurissa

Gion Seitokun teos "Kaunotar" (väliltä 1800–1833)

On kirjoitettu paljon tarinoita, joissa esiintyy geishoja. Tarinoiden luonne on usein romanttinen.

Suomenkielistä kaunokirjallisuutta

• Golden, Arthur: Geishan muistelmat. WSOY, 2007.
• Kawabata, Yasunari: Lumen maa. Tammi, 1958.

Lähteet

• Fält, Olavi K. ym.: Japanin kulttuuri. Otava.
• Vesterinen, Ilmari: Geishat ja muita etnologisia kirjoituksia. Hämeenlinna: Karisto, 1992. ISBN 951-23-3168-3.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Geisha Wikimedia Commonsissa

Kirjallisuutta

• Aihara, Kyoko: Geisha – A Living Tradition. Carlton Books, 2000. ISBN 978-1858689708 (englanniksi)
• Dalby, Liza: Geisha. University of California Press, 1998. ISBN 978-0520204959 (englanniksi)
• Downer, Lesley: Geisha – The Secret History of a Vanishing World. (englanniksi)
• Vesterinen, Ilmari: Geishan maailma: Tarua ja totta. (Pokkaristo) Hämeenlinna: Karisto, 2001. ISBN 951-23-4130-1