Avaa päävalikko

Fiktio kaunokirjallisuudessa

proosatekstiä, joka on ei-referentiaalista, eli se ei viittaa todellisuuteen

Fiktio käsitteenäMuokkaa

Termi ”fiktio” on usein liitetty yleiseen kertovaan puhetapaan, joka kattaa sekä historiallisen kertomuksen, journalismin että omaelämäkertakirjallisuuden, unohtamatta kuitenkaan myös mielikuvitukseen perustuvaa fiktiivistä lajityyppiä. On jopa väitetty, että kaikki kaunokirjallisuus olisi fiktiota.[1] Tämän ongelmallisen jaottelun vuoksi on hyvä selvittää, mitä termi “fiktio” kirjallisuudentutkimuksessa tarkoittaa ja kuinka se ei-referentiaalisena lajityyppinä eroaa referentiaalisesta historiallisesta kertomuksesta.

Shlomith Rimmon-Kenan esittelee teoksessaan Kertomuksen poetiikka fiktion määritelmän[2]. Hänen mukaansa kertomakirjallisuus tarkoittaa toisiaan seuraavien fiktiivisten, eli ei-referentiaalisten, tapahtumien kerrontaa. Toisin sanoen fiktio tarkoittaa kertomakirjallisuutta, joka ei viittaa todellisuuteen. Myös Arto Haapalan mukaan fiktio viittaa asioihin, joita ei kuulu ymmärtää todellisiksi[3].

Fiktio ei-referentiaalisena kertomuksenaMuokkaa

Millainen sitten on ei-referentiaalinen kertomus? Dorrit Cohn erottelee teoksessaan Fiktion mieli termin ”ei-referentiaalinen kertomus” osat selvittääkseen sen moniulotteisuutta[4]. Hänen mukaansa ei-referentiaalisuus tarkoittaa teoksen vapautta todellisuusviittaavuudesta. Fiktio luo oman todellisuutensa, johon se viittaa.

Fiktio voi viitata todellisuuteen, mutta sen ei ole pakko viitata mihinkään realistiseen kohteeseen. Kaikki fiktion ympäristöt tai henkilöt eivät välttämättä ole ”keksittyjä”. Esimerkiksi Anna Kareninassa teoksen henkilöt ovat kuvitteellisia, mutta tapahtumaympäristöt, Pietari ja Moskova, ovat todellisia paikkoja.[5]

Kertomus puolestaan tarkoittaa lausumien sarjaa, joka ”käsittelee syysuhteessa olevia inhimillisiä olentoja koskevia tapahtumaketjuja”[6]. Rimmon-Kenan puolestaan esittelee termin myös kertomuksen fiktiivisten tapahtumien jatkumona, joiden kertomisesta teksti vastaa[7]. Näiden näkökulmien pohjalta voidaan todeta, että termi ”ei-referentiaalinen kertomus” tarkoittaa fiktiivisten, omaan kuvitteelliseen maailmaansa viittaavien, tapahtumien ketjua.

Fiktiivisen ja historiallisen kertomuksen eroMuokkaa

Fiktion luonnetta on yksinkertaisinta lähteä tarkastelemaan vertaamalla sen luonnetta referentiaaliseen historialliseen kertomukseen. Historiallinen kertomus, esimerkiksi elämäkerta ja omaelämäkerta, käsittelee nimensä mukaisesti todellisia historiallisia tapahtumia ja historiallisia henkilöitä. Historiallisessa tekstissä henkilökuvaus pysyy objektiivisena: Kertoja ei voi tietää kirjoituksensa kohteen tuntemuksia ja ajatuksia tai liikkua mielensä mukaan ajallisissa rakenteissa. Fiktiivisessä ei-referentiaalisessa kertomuksessa sekä tarinan henkilön psyykeen kuvaus sekä vapaa aikajärjestys ovat mahdollisia. Juuri tämä fiktion vapaus esittää vaikka kokonainen elämä yhtenäisenä kokonaisuutena myös lyhyen tarina-ajan sisällä erottaa parhaiten nämä kaksi kirjallisuuden lajia - fiktion ja historiankirjoituksen - toisistaan.[8]

Arto Haapala esittelee Aarne Kinnusen ajatuksia fiktioiden ja todellisuuden erillisyydestä[9]. Kinnusen mukaan jokainen fiktiivinen kertomus muodostaa oman todellisuutensa, kun taas historiallinen kertomus kertoo yhden yhteisen todellisuuden tapahtumista. Tämä kuvaa siis sitä asennetta, jolla fiktiivisiä kertomuksia tulkitaan. Ne luovat kuvitteellisen todellisuuden, jonka lukija vastaanottaa kuvitteellisena ja joka tulkitaan sen kuvitteellisesta luonteesta käsin.

Kerronta kolmannessa persoonassaMuokkaa

Fiktion ja historiallisen kertomuksen eroja voi tarkastella kerronnan persoonan mukaan. Kolmannen persoonan kertomuksien fiktiivisyys on helppo hahmottaa: Fiktiossa kertoja pystyy pureutumaan päähenkilön tajuntaan ja kertomaan lukijalle asioita, joita historiallinen kertomus ei koskaan pysty välittämään. Parhaiten kolmannen persoonan fiktiiviset piirteet ilmenevät kuoleman kuvauksissa. Elämäkerrallisessa kertomuksessa kuoleman kuvaus viestii näin ollen kertomuksen fiktiivisyydestä, sillä yksikään oikeasti historiallisen kertomuksen kirjoittaja ei voi tietää teoksensa päähenkilön tuntemuksia kuoleman hetkellä.[10]

Myös historiallinen elämäkerta pyrkii kuitenkin usein tulkitsemaan kolmannen persoonan tajuntaa käyttämällä niin sanottua arvailuun ja päättelyyn perustuvaa psykokerrontaa[11]. Psykokerronnassa kertoja pysyy selkeästi erillään kerronnan kohteen kielestä ja päättelee hienovaraisesti henkilön mahdollisia ajatuksia ja tuntemuksia.

Kerronta ensimmäisessä persoonassaMuokkaa

Ensimmäisen persoonan kerrontaa käytetään erityisesti omaelämäkerroissa. Referentiaalisena lajityyppinä se siis viittaa todelliseen puhujaan ja hänen menneisyyteensä[12]. Koska omaelämäkerrallinen kertomus on ”totuudenmukainen”, on ensimmäisessä persoonassa kerrottu romaani näin ollen ”valheellinen”. Tekijä ei siis väitä kirjoittavansa todellisia faktoja, ja hänen kielenkäyttönsä voidaan tulkita fiktiiviseksi. Omaelämäkerrallinen romaani näin ollen tarkoituksenmukaisesti jäljittelee todellista omaelämäkertaa.[13]

Fiktion tuntomerkitMuokkaa

Analyysin tasoMuokkaa

Cohn esittelee fiktiivisen kertomuksen tulkintaa tarinan tasolta tarkasteltuna[14]. Tarinan tasolla hän tarkoittaa lähinnä kertomuksen ”juonellistamista”, eli esitettyjen tapahtumien jäsentymistä kertomuksessa. Pelkkä tarinan tasoon keskittyminen ei kuitenkaan Cohnin mukaan ole hedelmällistä, koska nykyään myös esimerkiksi omaelämäkerralliset kertomukset voivat olla yhtä taidokkaasti juonellistettuja kuin fiktiiviset kertomukset. Näin ollen pitää tarkastella fiktiota myös kerronnan tasolla. Kerronnan tasolla tarkoitetaan niitä fiktion erityisiä keinoja leikitellä kertomuksen aikarakenteilla ja järjestyksillä, jotka historialliselta kertomukselta puuttuvat.

Kerronnalliset tilanteetMuokkaa

Fiktio pystyy irtautumaan historiankirjoitukselle ominaisesta persoonattomasta kerronnasta sellaiseen kerronnan muotoon, jossa tarina ikään kuin suodattuu jonkun henkilöhahmon näkökulmasta. Historiallinen kertomus puolestaan ei pysty esittämään menneitä tapahtumia kyseisen kertomuksen historiallisen hahmon näkökulmasta vaan ainoastaan kertojan retrospektiivisestä näkökulmasta.[15] Tätä näkökulmaa kutsutaan fokalisaatioksi.

Fokalisaatio tarkoittaa siis tarinan esittämistä jonkin henkilöhahmon näkökulmasta. Kertoja kertoo tarinaa tästä nimenomaisesta näkökulmasta, joka ei kuitenkaan ole hänen omansa.[16] Fokalisaatio voi suodattua yhden tai useamman kertomuksen henkilön tai pelkästään kertojan kautta. Ulkoisessa fokalisaatiossa perspektiivi on tarinan tapahtumiin osallistumattoman henkilön, useimmiten kertojan. Sisäisestä fokalisaatiosta on kyse silloin, kun tarina suodattuu jonkun kertomuksessa oleellisena osana toimivan henkilöhahmon kautta.[17]

Kerronnan ääniMuokkaa

Fiktio pystytään paljastamaan myös tarkastelemalla teoksen kertojaa. Mikäli kertoja ja teoksen kannessa nimetty kirjailija ovat historiallisessa kertomuksessa eri henkilö, kyseessä on fiktiivinen historiallinen teos. Jos kirjailija ja kertoja ovat sama henkilö, on kyseessä omaelämäkerrallinen kertomus.[18] Tekijän ja kertojan erottelu ilmaisee lukijalle, onko teosta tarpeellista tulkita kirjaimellisesti referentiaalisena.

Referenssin tasoMuokkaa

Myös Haapala esittelee yhtenä fiktiivisyyden tuntomerkkinä jo aikaisemmin mainitun referentiaalisuuden[19]. Hänen mukaansa teksti voi sisältää referentiaalisten henkilöiden lisäksi myös todellisia henkilöitä. Haapalan mielestä kirjailija ei fiktiivistä teosta kirjoittaessaan väitä mitään totuuspohjaista, vaan perustaa uusia fiktiivisiä maailmoja ja luo uutta.

Referentiaalisuuden kannalta fiktiossa merkittävää on sen vapaus todistusaineistosta. Historiallinen teksti on velvoitettu niin sanotun perigraafisen välineistön, eli lähdeviittausten, esipuheiden ja liitteiden, käyttöön. Tällä välineistöllä kirjoittaja luo tekstille uskottavan pohjan, jonka todenmukaisuuden lukija voi halutessaan varmentaa. Fiktiivinen teos on siis vapaa myös todistusaineiston taakasta.[20]

LähteetMuokkaa

  • Cohn, Dorrit: Fiktion mieli. Helsinki: Gaudeamus, 2006. ISBN 9789516629271.
  • Haapala, Arto: Fiktio ja todellisuus – kirjallisen fiktion semanttisia ja ontologisia kysymyksiä. Pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen, teatteritieteen ja estetiikan laitoksen monistesarja nro 12, 1984.
  • Rimmon-Kenan, Shlomith: Kertomuksen poetiikka. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999. ISBN 9517176341.

ViitteetMuokkaa

  1. Cohn 2006, s. 18.
  2. Rimmon-Kenan 1999, s. 8.
  3. Haapala 1984, s. 104.
  4. Cohn 2006:23.
  5. Haapala 1984, s. 40—42.
  6. Cohn 2006, s. 22.
  7. Rimmon-Kenan 1999, s. 8—9.
  8. Cohn 2006, s. 29.
  9. Haapala 1984: 148
  10. Cohn 2006, s. 33.
  11. Cohn 2006, s. 38
  12. Cohn 2006, s. 42
  13. Haapala 1984, s. 60.
  14. 2006, s. 132—138.
  15. Cohn 2006, s. 141.
  16. Rimmon-Kenan 1999: 92.
  17. Cohn 2006: 142—144.
  18. Cohn 2006: 76—77.
  19. Haapala 2006: 132—138.
  20. Cohn 2006: 137.