Eroosiosyklioppi
Eroosiosyklioppi oli yhdysvaltalaisen maantieteilijän William Morris Davisin 1880-luvulla kehittämä geomorfologian paradigma, joka pysyi hallitsevana oppina aina 1940-luvulle, jolloin tutkijoiden tietämys maankuoren ja -pinnan käyttäytymisestä kasvoi.[1]
Davisin eroosiosyklioppi pyrki selittämään pinnanmuodostumia eräänlaisen syklin kautta, joka lähti liikkeelle nopean tektonisen merenpinnan tasoon nähdän muuttuvan pinnankohoamisen jälkeen. Sykli alkaisi nuoresta vaiheesta ja jatkuisi kypsään ja lopulta vanhaan vaiheeseen, joka näkyy lopulta peneplaanina.[1] Maankohoamisen pysähdyttä alkaa eroosion vaikutus. Ensimmäisessä, lapsuusvaiheessa kohonnutta aluetta kuvaavat jyrkät kanjonit ja jokilaaksot. Kypsässä vaiheessa jyrkät laaksot ovat korvautuneet leveillä ja tasaisilla laaksoilla. Samalla joet kasaavat kukkuloiden juurille alluviaalikeiloja ja -viuhkoja. Vanhaksi edennyt alue muotoutuu laajaksi peneplaaniksi, jonka jokilaaksot ovat hyvin leveitä ja tasaisia. Joet ovat meanderoivat tasangoilla voimakkaasti.[2]
Normaalia sykliä voi kuitenkin häiritä monet tekijät, jolloin kehitys voi mennä myös taaksepäin. Häiriö voi olla ilmastollinen tai tektoninen. Sykli voi palata esimerkiksi kypsästä vaiheesta takaisin nuoreen vaiheeseen uuden maankohoamisen tai merenpinnan laskun jälkeen.[2]
Lähteet muokkaa
- Bharatdwaj, K.: Introduction To Physical Geography. New Delhi: Discovery Publishing House, 2009. ISBN 978-81-8356-440-3. Google-kirjat (viitattu 11.4.2013).
Viitteet muokkaa
- ↑ a b Orme, Antony M.: The Rise and Fall of the Davisian Cycle of Erosion: Prelude, Fugue, Coda, and Sequel Bellwether Publishing, Ltd. Viitattu 11.4.2013. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
- ↑ a b Bharatdwaj, s. 136–138.