Erie-intiaanit olivat Pohjois-Amerikan koillisosien intiaanikansa. He asuinalueensa levisivät Eriejärven etelärannalta New Yorkin osavaltion alueelta nykyiseen Pennsylvaniaan ja läntiseen Ohioon. Eriet kuuluivat irokeesien kieliryhmään ja heidän murteensa oli lähellä huronien murretta. Erieiden tarkkaa lukumäärää ei tiedetä, mutta sen on arveltu olleen vähintään 4 000 ja enintään 15 000 henkeä.[1] Irokeeseja vastaan käyty sota (1654- 1656) hajotti erieiden kansakunnan ja pakolaiset muodostivat uusia heimoja tai liittyivät muihin.

Eriet (Cat Nation)
Merkittävät asuinalueet
Alun perin New York, Pennsylvania, Ohio
Sukulaiskansat Huronit, Susquehannockit ja petunit.
Huomautukset
Kansan nimi poistui käytöstä vuonna 1656, jolloin heidän viimeinenkin kylänsä tuhottiin. Kansan pakolaiset muodostivat uusia heimoja tai liittyivät muihin.

Historia

muokkaa

Suhteet eurooppalaisiin

muokkaa

Erie-kansan Ensikosketus Euroopasta saapuneihin siirtolaisiin tapahtui vuonna 1615 lähellä Niagaran putouksia. Siellä ranskalainen Étienne Brûlé kohtasi ryhmän intiaaneja, jotka kuuluivat erieihin. Seuraavan vuosikymmenen puolivälissä katolinen pappi Joseph De la Roche Daillon vieraili Eriejärven rannoilla viettäen talven sikäläisten attiwendaronkien parissa.[2] Saman talven aikana jesuiitat tekivät vierailuja myös erielhonain kyliin lyhentäen heidän nimensä muotoon Erie.[3] Nämä tapaamiset sekä jesuiittojen myöhemmät vierailut eriein kyliin jäivät mahdollisesti ainoiksi kontakteiksi eurooppalaisten ja eriein välillä. Uuden Hollannin ja Uuden Ruotsin siirtolaiset eivät useimpien aikalaistietojen mukaan tavanneet koskaan erieitä. Tosin muutama lähde kertoo Black minqua-nimellä kutsutuista intiaaneista, joilta ruotsalaiset saivat runsaasti turkiksia erilaisiin lahjoihin vaihdettuina.[4] Joidenkin tutkijoiden mukaan Black minquat olivat Ohiossa asuvia erieitä, mutta tietoa ei ole pystytty vahvistamaan.[5] Lähes kaikki erieistä saatu informaatio perustuu toisen käden tietoihin, lähinnä ranskalaisten pappien tekemiin muistiinpanoihin.

Majavasodat

muokkaa

Erieillä tiedetään olleen sotia algonkin-kielisiä heimoja vastaan ja vuonna 1635 oli "tuntematon algonkinheimo" onnistunut valtaamaan joitakin eriekyliä samannimisen järven länsipuolelta. Varsinaisia eriein päävihollisia olivat kuitenkin irokeesit. Heidän liittokuntansa mohawkit, senecat, oneidat, onondagat ja cayugat muodostivat rauhaa ajavan irokeesiliiton, jonka väitetään olleen esikuvana nykyiselle YK:lle. Rauhan levittäminen Pohjois-Amerikan mantereelle osoittautui kuitenkin mahdottomaksi aikakautena, jolloin siirtolaiset tulivat. Irokeesiliitosta tuli sotilasliitto, jonka militaarinen voima kohdistui ensin heidän naapuriheimoihinsa, myöhemmin Uuteen Ranskaan. Irokeesit olivat metsästäneet omat maansa tyhjiksi ja päästäkseen mukaan siirtokuntien ja intiaanien väliseen turkiskauppaan irokeesien oli saatava uusia metsästysmaita. Näin alkaneet majavasodat levisi laajoille alueille irokeesien aloittaessa hyökkäyksensä lähisukuisten naapurikansojen kyliin.[6]

Irokeeseja vastaan

muokkaa
 
Eriein asuinalue ja ympäristön muut kansat

Erieiden ja irokeesien välinen sota vuosina 1653 - 1656 oli yksi julmimmista sodista intiaanien historiassa. Alusta alkaen molemmat puolet ymmärsivät sodan merkitsevän jommankumman täydellistä tuhoa.[2]. Sodan katsotaan alkaneen varhain 1653, kun irokeesiliiton senecat surmasivat joukon eriein rauhanneuvottelijoita. Eriet vastasivat verityöhön polttamalla erään senecojen kylän ja surmaamalla lähes sata soturia.[7] Kun tieto tästä levisi muiden irokeesiliiton kansojen pariin, he solmivat väliaikaisen rauhan Uuden Ranskan kanssa saadakseen lisää sotatarvikkeita.[1] Turvattuaan näin ranskalaisten mahdollisen tuen läntisimmät irokeesit valmistautuivat lopulliseen iskuun, jonka sotilaallista voimaa tehostivat Uudelta Hollannilta ostetut musketit. Myös erieillä saattoi olla joitakin tuliaseita, jotka he olivat saaneet Delawaren ruotsalaisten ja Marylandin brittien kanssa kauppaa käyvien susquehannockien välityksellä. Tämä seikka teki irokeesit varovaisiksi ja he keräsivät raakseen 1 200-1 800 seneca- ja onondaga-soturia ennen kuin uskalsivat aloittaa hyökkäykset erien maaseudulle.[8]

Kesällä 1654 irokeesiarmeija piiritti eriein pääkaupungin Riguen, jonka suojissa odotti arviolta 3 000-4 000 erie-soturia valmiina puolustukseen.[9] Alueella liikkuneiden ranskalaisten jesuiittapappien (nimeltä on mainittu Simon le Moine) mukaan kaksi nuorta irokeesien johtavaa sotapäällikköä oli pukeutunut Uuden Ranskan upseerien käyttämiin sotilastakkeihin antaakseen erieille kuvan, että eurooppalaiset ovat yhtyneet heidän sotajoukkoihinsa.[10] .[9] Samaan aikaan aloittivat itäiset irokeesit; mohawkit ja oneidat hyökkäykset susquehannockien kyliin eristäen heidät erie-liittolaisistaan.

Eriejärveltä tulleet irokeesit käyttivät kanootteja suojinaan hyökätessään Riguen paalutettuun kylään. Ylhäältä varustuksilta ammutut nuolet kilpistyivät kanoottien kylkiin. Palavia soihtuja heittämällä ja pystyyn nostettuja kanoottejaan käyttämällä irokeesit pääsivät kiipeämään paaluvarustuksen päälle samalla kun taaemmaksi jääneet soturit suojasivat heitä muskettitulella. Eriet muodostivat lujan puolustuksen, mutta jesuiittojen mukaan he eivät voineet käyttää musketeitaan ruudin puuttumisen vuoksi.[11] Irokeesien etujoukot eivät kuitenkaan helpolla päässeet puolustuksen läpi, sillä eriet vastasivat tulitukseen myrkkynuolilla. Lopulta taistelu päättyi irokeesien voittoon erieiden paetessa muihin kyliinsä. Vaikka irokeesien voitto oli kiistaton, taistelu kavensi huomattavasti heidän soturiensa määrää ja he joutuivat jäämään tuhottuun paalukylään kahden kuukauden ajaksi hautaamaan vainajiaan ja hoitamaan haavoittuneitaan.[9]

Muuan irokeesien johdossa olleista onondaga-päälliköistä oli jälkeenpäin kuvaillut eriein rohkeutta ja sotataitoa ja maininnut Riguen paalukaupungin olleen taistelun jäljiltä verilammikoiden peitossa.[9] Toivuttuaan Riguessa kokemistaan menetyksistä irokeesit jatkoivat erie-kylien hävittämistä kunnes koko kansa oli surmattu, vangittu tai ajettu pakosalle. Sota kesti lähes kaksi vuotta ja paikatakseen omia menetyksiään irokeesit adoptoivat runsaasti sotavankeja heimoihinsa.[11]

Pakolaiset

muokkaa

Ranskalaiset kartantekijät yrittivät paikallistaa vuodesta 1656 eteenpäin pakoon päässeiden eriein polkuja. Myös monet intiaanihistorian tutkijat ovat vuosisatojen aikana ottaneet erieiden myöhäisemmät vaiheet tarkan seulonnan alle. Varmana tietona pidetään, että erieihin kuuluvat Pennsylvanian ja Ohion honniasontit liittyivät yhteen. Heitä arvellaan olleen liki 2 000 ja he muodostivat mustat minquat. Nimi tuli mustasta nauhasta, joka kulki rintakehän poikki.[1] Toinen tieto kertoo erie-pakolaisista jotka rakensivat paalukylän irokeesien maille erään suoalueen keskellä olevalle saarekkeelle. Sieltä he katosivat myöhemmin eri suuntiin. Paikka sai myöhemmin nimekseen Fort Island. Osa pakolaisista saapui Virginiaan loppuvuodesta 1656 ja asettuivat asumaan lähelle James Riverin putouksia Richmondissa.[12] Tämä pakolaisryhmä nimettiin westoiksi ja he loivat hyvät kauppasuhteet Virginian ja Etelä-Carolinan britteihin.[13]

Marvin T. Smith kirjoitti alueen intiaanien kulttuurimuutoksista mittavan teoksen, jossa hän otti esiin myös westot ja näiden vahvan kytköksen eriekansaan.[14]

Kulttuuri

muokkaa

Erie-kansan nimi oli lyhenne huron-intiaanien tai irokeesien sanasta erielhonan, joka tarkoitti pitkää häntää. Nimi viittasi vuoripanttereihin, jotka elivät eriein kansoittamilla alueilla. Ranskalaisten käyttämä nimi oli Nation du Chat, joka merkitsi kissakansaa. Englanninkielinen nimi "People of the Panther" kuvasi samaa asiaa. Osa 1900-luvun historioitsijoista arvelee, että eriein nimi saattoi merkitä myös pesukarhua, mutta ranskalaisten löytöretkeilijöiden vanhoissa kirjoituksissa on useita mainintoja Erie-järven alueen villikissoista.[15] Eriet tunnettiin lähinnä kantamistaan eläimentaljoista, joissa roikkui pitkä häntä.[16] Erieillä oli useita suuria kyliä ja he jakaantuivat moniin ryhmiin, joista on mainittu nimeltä kentaienton, rigue ja honniasontkeronon ("mustat minquat").[1]


Irokeesikansat tavoin eriet olivat maanviljelijöitä. Heidän asumuksensa olivat irokeeseille tyypillisiä pitkiä taloja ja kylät oli suojattu tukevin paaluvarustuksin. Heidän pääkaupunkinsa Rigue tarkoitti "pantterin paikkaa". Näyttääkin siltä, että kuului merkittävänä osana eriekulttuuriin. Pantteria palvottiin, se symboloi heidän kansaansa ja vartioi heidän kyliään. Yleinen tapa oli rakentaa paalukylä järven tai joen rantamille, mieluiten jyrkänteiden reunoille tai muihin vastaaviin paikkoihin. Kylien pinta-ala oli noin 80 aaria ja niissä saattoi olla 50 taloa. Kylän keskelle oli kaivettu suuri kuoppa, jossa paloi ikuinen tuli. Kaiken kaikkiaan kyliä ja kaupunkeja on ollut kymmenittäin, suurin osa nykyisen Ohion seuduilla. Ranskalaisten tekemien muistiinmerkintöjen mukaan erieitä hallitsi kuningatar, jota kutsuttiin nimellä Yawagia ja jota pidettiin kansakunnan "Äitinä" ja "Rauhanpitäjänä".[3][2]

Lähteet

muokkaa
  • Bowne, Eric: The Westo Indians. Univ Alabama Press, 2005. ISBN 978-0817351786 (englanniksi)
  • Johnson, Amandus: The Swedish Settlements on the Delaware, 1638–1664 (volume 1). Nabu Press, 2010. ISBN 978-1147063547 (englanniksi)
  • Trigger, Bruce G.: The Children of Aataentsic: History of the Huron People to 1660. Mcgill Queen Univ Press, 1977. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
  • Virrankoski, Pentti: Pohjois-Amerikan intiaanit - intiaanikansojen kulttuuri ja historia Rio Grandelta Yukon-joelle. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1994. ISBN 951-717-7887
  • Waldman, Carl: Encyclopedia of Indian Tribes. Checkmark Book, 2006. ISBN 978-0816062744 (englanniksi)

Viitteet

muokkaa
  1. a b c d Erie History Viitattu 12.1.2010.
  2. a b c History of Warren County (Arkistoitu – Internet Archive) Viitattu 17.1.2010.
  3. a b Pioneers and Pioneer days (Arkistoitu – Internet Archive) Viitattu 17.1.2010
  4. Johnson 2010, s. 332.
  5. Johnson 2010, s. 189.
  6. Virrankoski 1994, s. 113.
  7. Bowne 2005, s. 50.
  8. Bowne 2005, s. 51.
  9. a b c d Erie Indian Tribe History Viitattu 14.1.2010
  10. Trigger 1977, s. 795.
  11. a b Bowne 2005, s. 52.
  12. Bowne 2005, s. 53.
  13. Bowne 2005, s. 2-3.
  14. Marvin T.Smith: Archeology 0f Aborginal Cultural Change in the Interior Southeast Depopulation During the Early Historic Period. University Press of Florida, 1986. OCLC 15017891
  15. Samuel P.Bates: Erie County, Pennsylvania (Arkistoitu – Internet Archive) Viitattu 17.1.2010
  16. Waldman 2006, s. 93.