Ensiyön oikeus

Ensiyön oikeus (lat. jus primae noctis, ransk. droit de cuissage) on keskiaikaisen feodaaliherran väitetty oikeus viedä alamaistensa nuorten naisten neitsyys. Ensiyön oikeus lienee uudella ajalla keksitty myytti.

Vasili Polenov: Le droit du Seigneur (1874).

Myös ranskankielistä ilmausta droit de seigneur ("herran tai isännän oikeus") käytetään englanninkielisissä yhteyksissä ensiyön oikeudesta, mutta se tarkoittaa oikeastaan koko joukkoa maanomistajan oikeuksia, muun muassa veronkanto- ja metsästysoikeutta.

Historiallinen taustaMuokkaa

Vaikka seksuaalista hyväksikäyttöä on keskiajalla varmasti tapahtunut niin kuin muinakin aikakausina, eivät tutkijat ole löytäneet arkistoista todisteita ensiyön oikeuden olemassaolosta millään puolella Eurooppaa keskiajalla. Ensimmäisen kerran ensiyön oikeus mainitaan Hector Boecen vuonna 1527 julkaisemassa teoksessa "Skottien kansan historia", jossa hän väittää tämän oikeuden tulleen lakkautetuksi Skotlannissa 1000-luvulla. Boecen teoksessa on kuitenkin muitakin keksittyjä osia, joten voidaan olettaa tämänkin olevan mielikuvituksen tuotetta, koska muita todisteita ei ole tosiaan löydetty. Tarina kuitenkin vetosi lukijoihin ja alkoi elää omaa elämäänsä. Figaron häät-näytelmän ja Mozartin oopperan kautta se on tullut sittemmin tunnetuksi yhä uusille yleisöille.[1]

Eräissä feodaalijärjestelmissä oli käytäntönä culagium: naimisiinmenoa varten talonpojan oli hankittava lupa paikalliselta maanomistajalta, mihin usein liittyi maksu. Myös kirkolliset viranomaiset ovat joskus vaatineet maksun, ennen kuin aviomiehellä oli lupa olla sukupuoliyhteydessä vaimonsa kanssa. Ensiyön oikeutta kuitenkaan tuskin on ollut olemassa. Kuvitelma tästä oikeudesta lienee edellä mainittuihin tapoihin perustuva väärinkäsitys.lähde?

Kuvauksia ensiyön oikeudestaMuokkaa

1500-luvulla elänyt Hector Boece kertoo Skotlannin kuninkaasta Evenus III:sta, jonka väitettiin antaneen määräyksen, että "maanomistajalle kuuluu kaikkien hänen maillaan asuvien naisten neitsyys". Legendan mukaan Skotlannin pyhä Margaret sai aikaan ensiyön oikeuden muuttamisen avioliittoveroksi. Kuningas Evenus III:a ei koskaan ollutkaan, ja Boecen kertomuksessa on paljon muutakin selvästi myyttistä aineistoa.

Ensiyön oikeudesta kertovat muutkin kuin Boece: Voltaire mainitsee sen vuonna 1762, ja se esiintyy Pierre Beaumarchais'n Figaron häissä. Eräät 1700-luvun valistusajattelijat pitivät tätä kuviteltua tapaa osoituksena feodaalisen yhteiskuntajärjestelmän rappeutuneisuudesta.

Myöhemmin ensiyön oikeus on esiintynyt elokuvissa The War Lord ja Braveheart – taipumaton sekä Patrick O’Brianin meriaiheisissa romaaneissa. George Orwellin romaanissa Vuonna 1984 Isoveli käyttää sitä propaganda-aseena (1. osan 7. luku) - "kapitalistilla oli oikeus työntekijän vaimoon hääyönä".

Tapa on yhdistetty Suomeenkin. Kirjailija Juhani Aho kertoo 1600-luvun Karjalaan sijoittuvassa romaanissaan Panu kuninkaan voudista, jolla – uuden papin esittämien syytösten mukaan – oli tapana käyttää ensiyön oikeutta kaikkiin vihille vietäviin talonpoikaisnaisiin. Kertomuksella ei ole historiallista pohjaa. Ensiyön oikeuden harjoittaminen kuuluu myös Kiteen pahan pajarin legendaan.

Merkitys journalismissaMuokkaa

Ensiyön oikeudella tarkoitetaan journalismissa joukkoviestimen ja uutislähteen välistä sopimusta uutisen julkaisemisesta ennen kuin uutislähde kertoo siitä muille medioille. Tähän voi liittyä sopimus uutisen ”panttaamisesta” eli tiedon julkaisemisesta yksinoikeudella vasta tietyn ajan kuluttua.[2]

LähteetMuokkaa

  1. Tahkokallio, Jaakko: Pimeä aika. Kymmenen myyttiä keskiajasta. Gaudeamus 2019, 34.
  2. Kuutti, Heikki ja Puro, Jukka-Pekka: Mediasanasto. Jyväskylä: Atena, 1998. ISBN 951-796-094-8.

KirjallisuuttaMuokkaa